Jos omassa elämässä menee huonosti tai tekee mieli valittaa on valittamisen syy helposti vaimennettavissa sanomalla kuinka jollakin toisella ihmisellä on huomattavasti vaikeammat tai haastavammat elinolosuhteet. Olen väsyneenä vuorotyön jälkeen sanonut itselleni “mitä minä tässä valitan, olen hyvinvointivaltiossa asuva mies ja minulla on terveys, työpaikka sekä läheisiä ihmisiä. Miksi valitan kun perustarpeeni on täytetty?” Tästä huolimatta olen saattanut sisäisesti tuntea itseni suorastaan tuhoutuneeksi, erityisesti jos tekemässäni työssä on puuttunut merkityksen tunnetta. Tämä tuhoutunut tunne on heijastunut näkemykseeni olemassaolosta, joka on pahimmillaan tuntunut ylitsepääsemättömältä tuskalta.
Valittamisen vaimentamisessa on omat ongelmansa. Perinteisesti huonovointisuuden vaimentaminen johtaa omien tunteiden laiminlyömiseen. Mutta kuten monessa muussakin asiassa on ajatustavassa sävyjä, se ei lähtökohtaisesti ole joko huono tai hyvä. Parhaimmillaan ajattelutapa voi toimia katalysaattorina muuttaa omia olosuhteita valittamisen sijaan.
Toisaalta ajatustavassa kaikuu vahvasti lähtökohta vertaamisesta. Kun sanoo itselleen “lopeta valittaminen, muilla ihmisillä on paljon karummat olosuhteet kuin sinulla” vertaa itseään väistämättä muihin. Tässä vertauksessa omaa pahanoloa koitetaan vaimentaa muistuttamalla, että elämässä voi mennä huomattavasti huonommin ja ikään kuin kiitollisuuden avulla koitetaan parantaa omaa olotilaa. Samankaltaisesti muiden ihmisten karuista olosuhteista voi myös tuntea mielihyvää olemalla vahingoniloinen. Ollaan iloisia, että joku toinen on vielä epäonnistuneempi kuin oma itse. Vertaamisen avulla voidaan harhauttaa itseään pois merkityksen tunteen puutteesta mutta tämä ei poista merkityksen tunteen puutetta.
Marcus Aurelius ilmaisee minusta kauniisti teoksessaan “Itselleni” kirjassa 3 luku 4:
“Älä haaskaa jäljellä olevaa elämääsi vaikutelmiin toisista ihmisistä, ellei sitten kiintopisteenä ole jotakin yhteistä etua koskevaa”.
Vaikka kirjoitus on ihailtavan hyveellinen en voi olla miettimättä onko ajatus liian idealistinen? Selviääkö kilpailutusta työelämästä, ja saako omat perustarpeet turvattua, jos miettii ylikorostuneesti yhteistä etua? Jääkö työelämässä jälkeen ja tuleeko ennemminkin hyväksikäytetyksi yhteistä etua korostamalla?
Työelämän kilpailu ja stressi sekä muut arjen kiireet ja haasteet aiheuttavat helposti vertailemisen, sekä merkityksen priorisoinnin sivuuttamisen. Priorisoinnin kohteena on merkityksen sijaan oman toimeentulon turvaaminen sekä työelämän kannalta “hyödyllisten” taitojen oppiminen.
Onko liian idealistista työmarkkinoiden kilpailusta sekä epävarmuuksista huolimatta priorisoida merkitystä omassa elämässä? Vai onko osa “aikuistumista”, että hyväksyy arjen olevan suurimmaksi osaksi puurtamista ja valittamisen sijaan tulisi oppia olemaan enemmän kiitollinen perusasioiden ollessa kunnossa?
Perustarpeiden ja perustoimeentulon täyttäminen ovat aivan välttämättömiä. Mutta vaikka perustarpeet ovat täytetty voi merkityksettömyyden tunne olla hyvinkin murskaavaa. Sanoisin erityisesti merkitystä kaipaavien ihmisten kohdalla juuri merkityksen kokemisen olevan melkein, ellei yhtä tärkeä tai jopa tärkeämpi aspekti heidän elämässään kuin itse perustoimeentulo.
Psykiatri Carl Jung ilmaisee elämänkertakirjassaan “Unia, ajatuksia ja muistikuvia”, kuinka hän vastaanotollaan on tavannut monia henkilöitä, jotka ovat olleet neuroottisia elämässään koska heillä on puuttunut merkityksen tunne elämässä:
“I have frequently seen people become neurotic when they content themselves with inadequate or wrong answers to the questions of life. They seek position, marriage, reputation, outward success or money, and remain unhappy and neurotic even when they have attained what they were seeking”.
Psykiatri Viktor Frankl, joka kirjoitti yhden lempiteoksistani “ihmisyyden rajalla” korostaa Jungin tapaan myös kirjoituksissaan juuri merkityksen kokemisen tärkeyden. Niinkin tärkeäksi, että hän kehitti logoterapian, jossa sana logo viittaa kreikan sanaan logos eli merkitys. Vuodelta 1979 olevassa kanadalaisen tv-yhtiön CBC:n haastattelussa Frankl tuo esille, miten hyvinvointivaltio riistää meiltä merkityksen tarjoamalla palveluita käytännössä jokaiseen inhimilliseen tarpeeseen. Haastattelussa Frankl nostaa esille, miten valitettavan yleistä itsemurhat ovat hyvinvointivaltioissa koska osasyyksi ihmisiltä puuttuu merkityksen tunne. Frankl argumentoi, että Ihmiset eivät pohjimmiltaan kaipaa nautintoa, onnellisuutta tai valtaa vaan ensisijaisesti merkityksellistä tekemistä.
Arjesta selviytyminen ei saisi mennä merkityksen kokemisen kustannuksella! Onko koskaan oikein elänyt, jos elämä on pelkkää arjesta selviytymistä? Onko koskaan tuonut omaa itseään esille, jos omat aidot mielenkiinnon kohteet sivuutetaan koska pelätään, etteivät ne ole relevantteja työelämässä ja riskeeravat toimeentulon?
Arjen pyörittämisestä on kyettävä ottamaan vastuu. Mutta samalla väitän, että siinä vaiheessa kun merkitys jätetään toissijaiseksi prioriteetiksi on riski kyynistymiselle erittäin korkea. Uskon vahvasti elämässä olevan mahdollisuus löytää itselleen niinkin merkityksellistä tekemistä, että se yliajaa elämän pohjimmaisen tuskan ja myös pelon toimeentulosta. En myöskään näe, että vain koska “valittaa” omista olosuhteista, jotka paperilla näyttävät ihanteelliselta, olisi lapsellista kiittämättömyyttä. Valittaminen ja kiittämättömyys voi olla enemmänkin syvällinen sisäinen kaipuu merkityksestä ja halusta elää täydempää elämää!
Lähteet:
Aurelius, Marcus. Itselleni. Kirja 3, luku 4
https://archive.org/details/imrls/page/97/mode/2up
Frankl, Viktor. 1979. CBC:n haastattelu
Jung, Carl. 1961. Memories, Dreams, Reflections
PS, kirjoitin tekstin osakseen koska olen tällä hetkellä vaihtamassa alaa opiskellakseni puutarhuriksi. Minulla on tällä hetkellä varma työpaikka mutta koen vahvaa merkityksen puutetta, joka nakertaa minua sisältäpäin. En osaa vielä sanoa miten elätän itseäni opintojen jälkeen, joten joudun ottamaan hypyn tuntemattomaan ja luottaa itseeni. Koen kuitenkin välttämättömänä edistää rauhanomaista tekemistä maailmassa, jossa militarismi, oman edun sekä vallan tavoittelu vaikuttaa olevan trendikästä. Maailma on saanut minut kallistumaan pasifismiin, koska toisen ihmisen tappaminen on väärin olosuhteista sekä selityksistä riippumatta.