Havaintoja kirkosta erotessa

Huomautuksia itse tekstin kirjoittamisesta.

Miksi aloitan huomauttamalla itse kirjoitusprosessista enkä mene suoraan aiheeseen? Tiedän, miten käytännössä jokainen kirjoitusopas korostaa selkeän ja ytimekkään kirjoittamisen tärkeyden. Minulla assosioituu ytimekkäästi ja tehokkaasti kirjoitettu teksti kiireen tunteeseen ja tunteeseen, että kaiken tulee olla mahdollisimman pitkälle optimoitua tehokkuuden kannalta. Olen itse suhteellisen hidas lukemaan, ja niin myös kirjoittamaan. Yrittäessäni liiallisesti nopeuttaa sekä optimoimaan lukemis- tai kirjoitusprosessia huomaan ahdistuvani, jolloin ajattelustani tulee sekavampaa ja menetän mahdollisuuden miettiä syvällisemmin.

Kirjoittamisprosessissani priorisoin pyrkimystäni selkeyttämään ajatteluani ja samalla rakentamaan filosofian avulla ajattelutpaa, joka kestää pidemmän aikaa. Olenkin kirjoittanut tekstiä rauhalliseen tahtiin ja tekstin edistämisessä on välillä ollut jopa monen kuukauden mittaisia taukoja. Koen kiirettömyyden antavan mahdollisuuden lukea tekstiä eri tunnetiloissa ja eri perspektiiveistä.

Haluaisin myös huomauttaa pari asiaa tekstin filosofiseen syvyyteen ja havaintojeni “metodologiaan” liittyen.

Tekstini ei melkeinpä millään tavalla ole akateeminen. Vahva kokemuspohjainen kirjoittaminen ei kuuluu akateemiseen kirjoittamiseen. Tekstissä ei ole tieteeseen pohjautuvaa teoreettista viitekehystä tai selkeää metodologiaa, jonka pohjalta kirjoittaisin tarkasti havaintojani. Käytän tekstissä Nat Eliasonin blogia kolmesta eri ajattelutasosta pohjana omille havainnoilleni. Jos akateemisen kirjoittamisen näkökulmasta katsotaan on tekstini teoreettinen viitekehys toisen henkilön blogi-kirjoitus, joka ei sekään pohjaudu tieteelliseen kirjoittamiseen. Kuinka akateemista tekstin on oltava, jotta se voidaan ylipäänsä luokitella “filosofiseksi”? En koe pystyväni käsittelemään ajatuksiani yhtä hyvin, jos joutuisin priorisoimaan akateemista kirjoittamista vain jotta teksti saisi filosofista painoarvoa. Eikö filosofian pyrkimys ole ennenkaikkea totuuteen, vaikka se olisikin heikkoa sellaista?

Voi myös olla, että tekstini ei yllä sellaisella filosofiselle tasolle, että filosofian termistölle olisi edes tarvetta. En pidä itseäni erityisen älykkäänä ja itsekriitikkoni on usein nopeasti huomauttamassa minua puutteistani. Tässä tapauksessa kyvyttömyydestä päästä toivomalleni filosofiselle syvyydelle. Vastaargumenttina omalle kriitikolleni olen sanonut: miksi en lukisi minulle antoisia ja ymmärrettävissä olevia filosofisia tekstejä, jos voin kerryttää niistä edes hieman viisautta ja olla tulevaisuudessa edes hieman fiksumpi kuin aikaisemmin? Olen kirjoittanut ja muunnellut tekstiä lukuisia eri kertoja, ja en olisi palannut tekstin pariin, ellen olisi kirjoittanut rehellisesti ja kokenut aihetta tärkeäksi. Teksti ei ole minkään instituution tai työn vaatimaa, vaan aivan omasta tahdosta koittaa ymmärtää ajatuksiani ja maailmaa selkeämmin.

Toivottavasti teksti voi tarjota mahdolliselle lukijalle uusia näkemyksiä, vaikkei filosofinen syvyys olekkaan tajunnanräjäyttävää:) Olisi myös mielenkiintoista saada kuulla muiden kokemuksia kirkosta eroamisen yhteydessä. Mutta nyt koen saaneeni ilmaistua tarvittavat huomiot itse kirjoittamisesta, eli menen vihdoin itse aiheeseen!

Tekstin luvut:

Ajattelun eri tasoista
Kristinuskon mureneminen
Takaisin uskoon ristiriitaisuuksista huolimatta?
Sisiäisen kaaoksen keskellä
Oman ajatusmaailman rakentaminen
Yhteenveto
Lähteitä

Ajattelun eri tasoista

Luin aikoinaan Nat Eliasonin blogin “Level 3 Thinking: A unified self theory of self improvment”, joka käsittelee miten ajattelua voidaan karkeasti luokitella kolmeen eri tasoon. Koen tämän blogiartikkelin aiheen kolmesta eri ajattelutasosta toimineen hyvänä runkona omaan tekstiini.

Eliason kirjoittaa ajattelutasoista seuraavasti: Ensimmäisellä tasolla käytämme meille valmiiksi annettuja elämänohjeita sekä ajattelutapoja. Toisella tasolla alamme tietoisesti uusimaan ajatteluapojamme etsimällä uusia valmiita sekä korvaavia ajattelutapoja, jotka sopivat sen hetkiseen ajattelumaailmaamme ja periaatteisiin. Kolmannella tasolla alamme tuottamaan “omia” ajattelutapojamme ja periaatteita.

Esimerkkinä ensimmäisestä tasosta: synnyt ympäristöön, jossa kristinusko on normi. Hyväksyt uskonnon dogmat ja käytät kristinuskoa oman maailmankatsomuksen perustana. Toisen tason esimerkkejä voi olla siirtyminen kristinuskosta ateismiin. Tai esimerkiksi reppureisaillessa havahtuminen omasta spirituaalisuudesta, jota sitten aletaan soveltamaan omaan elämänkatsomukseen. Kolmas taso onkin vaikeampi antaa esimerkkejä sekä määrittää, joten palaan aiheeseen tekstin aikana. Aloitan kirkosta eroamisseikkailuani kirjoittamisen kronologisesti ensimmäisestä ajattelutasosta.

Kristinuskon mureneminen, siirtyminen toiselle ajattelutasolle

Laittaa nöyräksi huomata miten wikipedian mukaan maailmassa on yli 4000 uskontoa. Voisit toisin sanoen yli kymmenen vuoden ajan opiskella joka päivä uutta uskontoa ja et olisi silti perehtynyt kaikkiin maailman uskontoihin. Kuinka vähän oikeasti tietääkään maailmalla vallitsevista erilaisista ajattelutavoista! Minua myös hävettää miten vähän oikeastaan edes tiedän omasta alkuperäisuskonnosta kristinuskonnostakaan, en ole edes lukenut raamattua ajatuksella. Sitä suuremmalla syyllä vaikuttaa vääryydeltä, että henkilön oletetaan automaattisesti hyväksyvän kasvuympäristönsä uskonnon dogmat, vaikkei henkilö itse olisi edes perehtynyt uskonnon pyhään kirjoituksiin? Jos on aidosti autenttinen itselleen niin eikö ole todennäköisempää, että jokin näistä toisista 4000 eri uskonnosta puhuttaisi enemmän sisäistä autenttista itseään?

En nuoruudessani ollut erityisen kapinoiva ja esimerkiksi kristinuskon suhteen hyväksyin uskonnon dogmat. Koin kyllä uskossani ristiriitaisuuksia, mutta ne eivät erityisemmin minua nuoruudessani häirinneet. Havahduin aikuisiällä periaatteiden tärkeyteen, mikä pakotti minuut selvittämään ajatteluni sekä uskoni ristiriitaisuuksia.

Jumalan olemassaolo kysymyksien kanssa painiminen tuntuu clichelta mutta itseäni alkoi perinteisesti kyseenalaistuttaa toden teolla jumalan “poissaolo” tuskan sekä pahuuden suhteen. Jos jumala on symboli hyvyydestä onko pahuus ja tuska jumalan ulottumattomissa olevan pirun tuotoksia? Jos jumala kerran on kaikkivaltias, miten hän sallii pirun tuotoksia? Miten suhtautua oman uskonnon sekä oman ajattelun ristiriitoihin ylipäätään? Jos uskontoni vaatii minua kohtelemaan muita kuin haluaisin itse tulla kohdeltuksi, miten voin näin ollen osallistua sotaan?

Nämä ristiriitaisuudet kasvoivat niin mahdottoman oloiseksi, että koin kertakaikkiaan tarpeen löytää sopivampaa maailmankatsomusta. Koin myös halun löytää tien omaan totuuteeni, enkä hyväksyä valmiiksi kehitettyä dogmaattista ja joustamattomalta vaikuttavaa ajattelutapaa. Siirryinkin Eliasonin blogin mukaisesti toiselle ajattelutasolle. Vaikka ajattelutaso onkin ikään kuin “seuraava taso”, ei se automaattisesti tarkoita parempaa tai valaistunempaa. Voisin kehittää omaa ajatteluani ja ymmärrystä kristinuskosta lukemalla raamattua ajatuksella. Toisaalta arvelen ajattelun olevan autenttisempaa, kun joutuu pohtimaan itsekseen mihin aidosti uskoo.

Päätin erota kirkosta kokonaan. En odottanut sen olevan niinkin suuri shocki osalle lähipiirissäni oleville ja jouduinkin selittämään sen hetkisiä ajateluani. Minulla ei oikein ollut muuta sanottavaa, kuin että ristiriitaisuudet olivat kasvaneet liian suuriksi ja halusin itse tutkiskella ja lopulta päättää mihin uskon.

Ensi askeleitani oli kieltää jumalan tai jumalien olemassaolo käytännössä kokonaan, minusta tuli jyrkkä ateisti. Koin saaneeni hieman enemmän itsekunnioitusta, koska kuuntelin omaa tietoisuuttani ja koin tehneeni aidosti “oman” päätöksen. Huomasin uuden alkuhuuman ja jännityksen jälkeen, kuinka odottamattoman mentaalisesti epämukavaa oli olla henkisesti tuntemattomassa tilassa. Minua yllätti myös henkinen tyhjyys, vaikka elämäni oli siihen aikaan muuten yhteiskunnan normien mukaista. Opiskelin korkeakoulussa, oli perinteisiä harrastuksia ja lukukausien välissä kävin kesätöissä. Koin kuitenkin olleeni henkisesti kateissa ja elämäni otti sisäisesti odottamattoman kaoottisen käänteen.

Vaikka koin kristinuskon toimimattomaksi maailmankatsomukseksi niin uskonto tarjosi lohtua pahuuteen ja elämän tuskaan suhtautumisessa. Kirkosta erotessani minulta puuttui työkaluja tuskan ja pahuuden käsittelemiseen. Koska aiheet ovat niin keskeisiä osa ihmiselämää en voinut olla miettimättä miten suhtautua esimerkiksi oikeudettomaan tuskaan tai ihmisiin, jotka täysin tietoisesti valitsevat pahuuden ja tuskan tuottamisen. Mitä ikinä teinkin niin nämä ajatukset ja kysymykset eivät jättäneet minua rauhaan. Koska en oikein tiennyt miten suhtautua näihin kysymksiin niin aloin pohtimaan pitäisikö minun sittenkin palata kristinuskoon ristiriitaisuuksista huolimatta?

Takaisin uskoon ristiriitaisuuksista huolimatta?

Jordan Peterson viittaa luennollaan “2017 Maps of Meaning 04” (aikaan1h 15min) Carl Jungin turhan monimutkaiselta kuulostavaan ajatukseen “Regressive restoration of the persona”. Tiivistettynä Jung ilmaisee ajatuksellaan kuinka itseä kehittäessä saattaa huomata olevan eksyksissä tai kehittämisyritys epäonnistuu kokonaisuudessaan. Kipu epäonnistumisesta tai eksyksissä olemisesta saa kaipaamaan takaisin vanhaan itseensä, ottamaan askeleita taaksepäin kehittymisessä. Henkilö on kuitenkin yrittämisen yhteydessä kehittynyt osakseen sen verran, että ei enää sovi vanhaan itseensä. Joitakin esimerkkejä:

Vanhemmista itsenäistymisen yritys, joka epäonnistuu ja palaa takaisin riippuvuuteen vanhemmista.
Yritys siirtyä turvallisesta mutta sielullisesti murentavasta työpaikasta itsensä ilmaisun avulla elättämiseen, mutta yritys epäonnistuu ja ahtautuu takaisin vanhaan itseensä tekemällä varmaa työtä, kuitenkin maksaen sielullisesta kivusta.

Yritin siirtyä toiselle ajattelustasolle ja kokiessani suurta eksymistä yritin palata takaisin ensimmäiselle ajattelutasolla. Tai Jungin sanoin yritin regressoida persoonaani taaksepäin. Voin hyvin kuvitella mielen tuottavan puolustusmekanismeja välttääkseen eksymisolosta johtuvaa epämukavuutta. Tai sitten vältetään kokonaan ajattelematta koko asiaa ja pidetään itseään niin kiireellisenä arjessa, ettei ongelmaa ehdi syvemmin pohdiskella. Mutta paluu kristinuskoon ei vain vaikuttanut olevan enää vaihtoehto. Oli osakseen kauheata huomata miten en voinut enää palata takaisin.

Sisäisen kaaoksen keskellä

Aloin kiihkeästi kaipaamaan korvaavaa järjestelmää uskonnon häviämisen jättämälle tyhjyydelle. Pahimmillaan kyynistyminen alkoi vaikuttamaan kiehtovalta vaihtoehdolta, hyväksyä maailman tuska sekä pahuus ja laiminlyödä merkitykseen pyrkiminen koska miksi edes yrittää, jos maailma on pohjimmiltaan paha ja merkityksetön? Koin kysymysten pahuudesta ja tuskasta olleen yllättävän filosofisia kysymyksiä. Kysymykset tuntuivat niinkin polttavilta, että ohjauduin sen hetkisen korkeakouluni filosofian laitokselle. Suoritin harmittavasti vain yksittäisiä kursseja, mutta kurssit osoittautuivat niin pahalla kuin hyvälläkin hyvin antoisiksi ja tekivät minuun suuren vaikutuksen.

Filosofian opinnot auttoivat pahuuden ja tuskan käsittelemisen kehittämisessä, mutta laittoivat minua samalla sisäisesti enemmän sekaisin. Aloin kyseenalaistamaan yhteiskunnan perinteisiä ajatustapoja, kuten miksi perinteisessä parisuhtessa ollaan ainoastaan yhden henkilön kanssa? Miksi ylikorostunut nautinnonhakuisuus tai hedonismin harjoittaminen on niin paheksuttua? Miksi vallan tavoittelu sekä tunne vihasta on niin paheksuttua? Elämäni muuttui tässä vaiheessa suhteellisen holtittomaksi.

Elämänvaiheesta huomasin erityisesti tämän nautinnon hakuisen elämäntyylin murentavan sielua hyvinkin nopeasti ja sanonta kuinka “hedonistiset halut vain kasvavat niitä toteuttaessa” oli hyvin osuvaa. Opin arvostamaan perinteitä ja huomasin niissä olevan perää, kuten esimerkiksi juuri parisuhde yhden henkilön kanssa polyamorian sijasta.

Sisälläni oli yllättävän paljon vihaa. Aloin antamaan vihalle enemmän tilaa ja huomasin osakseen pelottavaksi yllätykseksi erilaisten ääriajatteluiden muuttuvan kiehtoavaksi. Ensisijainen ja suurin syy oli kaipuu saada olla mukana armeijatyylistä tiivistä yhteisöä mutta holtittomuudestani huolimatta havahduin, ettei ääriajatteluissa ilmenevät moraaliset laiminlyönnit kertakaikkiaan ollut hyväksyttäviä. Mutta en voi sanoa vieläkään olevani sujut kristinuskonkaan suhteen vuosienkaan pohdinnan jälkeen. Erityisen painava ristiriitaisuus koskee uskonnon kulmakiven sanontaa, kuinka tulisi toimia kuin haluaisi itse tulla kohdatuksi, mutta samalla uskonto ei estä sotimista? Sanoisin sotimisen tai moraalittomuuksien tekemisen itsessään olevan erittäin häpeällistä ideologiasta tai uskonnosta riippumatta. Minua häiritsee hyvin paljon miten yhteiskuntamme hyväksyy tappamisen sotatilanteissa.

Olotilaani helpotti kuunnellesani ja lukiessani psykologi Jordan Petersonia. Petersonin puheissa eniten resonoivat hänen suhtautuminen elämän tuskaan ja merkityksettömyyteen. Peterson on hyvin taitava retoriikassa ja hän osaa ilmaista ihailtavan hyvin sanoissa monimutkaisia ajatuksia ja tunnetiloja, samalla yhdistäen mielenkiitoisia havaintoja mytologiasta sekä saduista. Petersonin puheet resonoivat niinkin paljon, että kävin hänen luennolla hänen esiintyessään Helsingin jäähallilla. Olin yksi niistä nuorista miehistä, jotka menivät kulttimaisesti puku päällä sekä tukka siististi leikattuna kuuntelemaan hänen esitystään.

Mikä erityisesti jäi mieleen hänen esityksestään oli sanonta, kuinka ihmiset ovat mielummin tyrannisessa järjestelmässä kuin aavikolla. Peterson viittasi ajatuksella yhteiskuntajärjestelmiin, kuinka vaikka tietäisimme yhteiskunnan olevan tyranninen ja sortava, niin emme uskalla välttämättä muuntaa järjestelmää koska toiset vaihtoehdot vaikuttavat vierailta kaaokselta tai “aavikolta”.

Ajatusta voidaan soveltaa hyvinkin moneen eri aiheeseen. Petersonin ajatuksessa voisi sanoa, ettei uskalleta ottaa ensi askeleita itsensä kehittämiseen tai mukavuusalueelta poistumiseen koska tuntematon alue vaikuttaa liian kaoottimaiselta, liian aavikkomaiselta. Saatetaan jäädä vanhaan ajattelustasoon, vaikka tiedämme sen olevan itselleen tuhoisa. Koin kirkosta eroamisen jälkeen olleeni osakseen pelkäämässäni aavikolla, kaaoksessa. Vaikkei kristinusko mikään tyrannia ole, oli Petersonin sanoma osuva kristinuskon kanssa kamppailtaessani.

Petersonin lisäksi antiikin rooman keisarin Marcus Aureliuksen kirja “Itselleni” tuli minulle pitkäksi aikaa melkein omaksi uudeksi raamatuksi. Aureliuksen kirja tulkitaan edustavan stoalaista elämänfilosofiaa, jossa yksinkertaistettuna keskitytään siihen mihin voi vaikuttaa. Stoalaisuuden mukaan tunteet liittyen asioihin, jotka ovat oman vaikutusvallan ulkopuolella, ovat tarpeettomia järjen häiriöntekijöitä. Erityisesti kiehtovaa stoalaisuudessa oli kuinka se ei vaikuttanut tyrkyttävän “varmoja faktoja” lukijalleen, kuten esimerkiksi “kaikkien uskovaisten menevän taivaaseen”. Stoalaisuudessa vaikutti enemmän olevan elämänviisauksia, joita ei tarvinnut pakonomaisesti hyväksyä.

Näin jälkikäteen oli mielenkiintoista huomata miten sisäinen kaaokseni heijastu sillä, että kaipasin hyvin vahvaa ulkoista järjestystä elämääni. Peterson ilmaisi suorastaan pysähdyttävän hyvin luennollaan “2017 Maps of meaning 11: The flood and the tower” kuinka oman maailmankatsomuksen häviämisen yhteydessä on riskinä alkaa kaipaamaan valtion tarjoamaa vahvaa järjestystä. Äärimmäistä järjestystä tarjoavat ensisijaisesti tyranniset valtiot.

Olin sen verran sisäisessä kaaoksessa, etten voinut keskittyä opintoihini. Kaipuu järjestykseen sekä kaipuu tiiviiseen heimoon sai minut keskeyttämään korkeakouluopintoni ja hakeutumaan takaisin armeijaan suorittamaan aikoinaan kesken jäännyttä palvelustani. Toivoin armeijan pystyvän lieventämään sisäistä pahanoloani. Tätä kirjoittaessa olen havahtunut, miten jos näihin aikoihin olisi esiintynyt vahvan oloinen johtaja, joka olisi osoittanut selkeää tietä pois aavikolta, olisin saattanut kannattaa johtajaa hänen ideologistaan riippumatta. Armeijaan palaaminen oli mielenkiintoinen mutta kivulias ristiriita. Tykkäsin hyvin strukturoidusta tekemisestä yhdessä “heimoni” kanssa mutta samalla ajatus siitä, että meitä harjoitetaan tappamaan nakersi minua jatkuvati toden teolla. Koin kallistuvani pasifismiin mutta koin järjestyneisyyden välttämättömäksi. Armeija ei lopulta tarjonnut minulle toivottua helpotusta olotilaani. Suoritin palvelukseni loppuun mutta koin helpotusta palveluksen loputtua.

Elämäntilanteeni havahdutti miten minulla ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin “aikuistua”. Vanhempani, lähipiirini eikä oikein valtio itsessään vaikuttanut pystyvän tarjoamaan ratkaisuja sisäisiin ongelmiini eritysesti pahuuden ja tuskaan liittyvissä kysymyksissä. Jouduin kääntymään oman tietoisuuden puoleen ja etsimään kirjallisuutta ja tekemistä, joka antaisi minulle mahdollisia vastauksia tai näkemyksiä näihin kysymyksiin. Olen kiitollinen, kuinka ajanjakso vahvisti minun haluani lukea kirjoja hitaasta lukutahdistani huolimatta. Hyvin harva video pystyy käsittelemäään aiheita yhtä syvällisesti kuin kirjat.

Sanoisin tämän holtittoman ajanjakson jälkeen minua alkaneen ensisijaisesti puhuttamaan stoalaisuus. Minun hyppy ensimmäisesta ajattelutasosta toiseen ajattelutasoon tapahtui kristinuskosta ateismiin ja siitä vielä stoalaisuuteen. Käytinkin usein apuna Aureliuksen kirjaa apuna, erityisesti kun koin elämässä esiintyvän tuskan ylitsepääsemättömältä. Jos pelkästään toiselle ajattelutasolle siirtyminen aiheutti tälliasta kaaosta omaan elämääni, miten sitten siirtyminen kolmanteen ajattelutasoon?

Oman ajatusmaailman rakentaminen?

Kuten Eliason viittaa blogissaan ei kolmannella tasolla olisi enää riippuvainen yhdestä valmiista rakennetusta maailmankatsomuksesta, vaan pyrkimyksenä olisi luoda oma maailmankatsomus, sekä omia periaatteita. Toisaalta en usko ihmisen kykenevän olemaan täysin omaperäinen ajattelija koska ympräistö muokkaa meitä väistämättä. En myöskään usko ihmisen kykenevän koskaan täysin ymmärtämään itseään. Elämämme koostuu vuorovaikutuksesta muiden ihmisten kanssa ja vaikka muuttaisimme luolaan loppuelämäksemme olisi silti kulttuuri juurtunut meihin syvällisesti kasvaessamme aikuisiksi. Itseajattelemisen ja itseymmärryksen kehittäminen on erittäin haastavaa eikä täydellisyyttä pysty koskaan tavoittaa. Siitä huolimatta on oman maailmankatsomuksen kehittämien mielestäni tavoittelemisen arvoista, koska parhaimmillaan sen tavoittelu mahdollistaa itselleen autenttisempaa elämää.

Pyrkimys luoda omaa maailmankatsomusta tai kolmannen tason ajattelutaso voi pahimmillaan muistuttaa Petersonin sanoman tyylisesti jatkuvasti aavikolla olemisesta. Liian normeista poikkeava ajatteleminen voi muistuttaa yhteiskunnan laitakulkijoista, syrjäytyneistä, joilla on elämä täydessä kaaoksessa. Jatkuvasti oman ajattelemisen analysointi on kaaos tunteen lisäksi raskasta, erityisesti jos arjen kiireet ja vastuut ottavat suurimman osan ajasta sekä energiasta. Syvä pohdinta voi myös turhauttaa, koska voi kokea olevansa vain enemmän eksyksissä kuin aloittaessaan eikä sisäisen matkan korostaminen tuo lisäarvoa CV:n kirjoittamiseen tai työpaikkojen etsimiseen.

Voiko ihminen vieraannuttaa itseään liikaa yhteiskunnasta pyrkiessään eristäytyneenä luoda omaa maailmankatsomusta? Uskon kyllä ja pahimmassa tapauksessa saatetaan olla niin syvällä aavikolla, ettei löydä enää takaisin. Entäs jos tässä vaiheessa huomaa oman todellisuudentajun alkavan hämärtymään ja kokee luisuvansa hulluuteen? Kai jonkinlainen itsesuojeluvaisto on siinäkin hyvästä. Juttelin korkeakoulussa ollessani filosofiaan perehtyneen lehtorin kanssa halusta tutkia omia periaatteitani ja ajatustapojani perin pohjin, ikään kuin tietoisesti lähteä aavikolle. Lehtori oli ihailtavan kuulevainen ja vastasi hyvin osuvasti ”ole varovainen”. Vastaus on minusta välillä hyvinkin paikallaan. Meillä ihmisillä on tietyt tarpeet kuten yhteenkuuluvuus ja tarve sosialisoida. Jos eläisi elämänsä täydellisessä eristyksestä muista koska se olisi omien periaatteiden mukaista ja haluaisi pyrkiä tuottaamaan täysin oman maailmankatsomuksensa niin en ihmettele, että sellainen henkilö ei välttämättä edes pystyisi enää toimimaan yhteiskunnassa muiden kanssa.

Vaikka oman maailmankatsomuksen luomisessa on riskinsä ja omat haasteensa, niin on siinä paljon myös potentiaalia. Entä jos oman maailmankatsomuksen kehittämisen kaaosta ja epämukavuutta voisi hyvällä tavalla korostaa? Nähdä oman maailmankatsomuksen kehittämisen seikkailuna? Mahdollisuutena kukistaa kaaoksen lohikäärme? Vähän kuin Hobbit elokuvassa, jossa Bilbo innokkaana jättäessään kotinsa huutaa “I’m going on an adventure!” Tässä tapauksessa sisäiseen seikkailuun, oman sielun etsimiseen.

Tuntemattoman kohtaaminen on aina pelottavaa mutta samalla kiehtovaa. Kaaoksen kohtaamisessa pelottavinta on juuri epävarmuus, aavikolle joutuminen. Minulla on pitkään ollut lukulistallani Soren Kierkegaardin kirjoja, hän kuitenkin on kirjoittanut hienosta ajatuksesta ”uskon ritari”. Uskon ritarissa henkilö on keskellä aavikkoa, mutta havahtuu ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin korostaa kokonaisvaltaista omiin uskomuksiina luottamista. Laittaa täysi usko itseensä epävarmuuksista, kaaoksesta ja peloista huolimatta.

Tarvitseeko oman maailmankatsomuksen rakentamista tehdä niin radikaalisen jyrkästi? Voiko asioita tehdä rauhassa mutta samalla tehdä sitä täysillä? Inhoan tehdä asioita puolisydämmellä, annan mielummin kaikkeni ja epäoonistun oikein kunnolla kuin tekisin asioita puoliksi. En voi hyvin, ellen tee asioita omasta mielestäni kunnolla. Minulla on taipumusta “kaikki tai ei mitään” ajatteluun, jossa riskeeraa usein jäädä näkemättä asioissa olevan sävyjä, harvoin mikään asia on mustavalkoinen.

Luin aikoinaan osan Rene Descarteksen kirjasta ”Metodin esitys”, jossa hän käytti hyvää vertaiskuvaa oman filosofiansa rakentamisesta. Descarteksen filosofinen tavoite oli saavuttaa mahdollisimman varmaa tietoa radikaalisen kyseenalaistamisen avulla. Hän halusi kyseeanalaistaa käytännössä kaikki hänen siihen asti olleet ajatukset ja niiden alkuperät. Vertaisukuvallisesti hän pyrki rakennuttaa taloa tyhjästä. Tällainen projekti oli liian suuri suoritettavaksi yhdellä kertaa, joten Descartes päätti rakentaa omaa filosofiaansa asteittain. Sillä aikaa kun oma talo on vielä rakenteilla on käytännössä välttämätöntä oltava jokin yöpymispaikka. Sama pätee ajattelussa, Descartes teki kyseenalaistamisen asteittain, hän ei heittänyt kaikkia entisiä ajatuksiaan menemään, vaan kyseenalaisti ajatuksia yksitellen.

Samaa suhtautumista voisi käyttää maailmankatsomuksen suhteen, jos huomaa oman uskontonsa tai sen hetkisen maailmankatsomuksen olevan epäpätevä, ei kaikkea tarvitse olla heittämässä samantien menemään aloittaakseen aivan tyhjästä ilman mitään ajattelun “turvaverkkoa”. Oman maailmankatsomuksen ristiriitaisuuksia voi työstää rauhassa vaikka ne ristiriidat voivatkin olla hyvinkin epämukavia. Liian jyrkästi maailmnakatsomuksen poisheittäminen riskeeraa laitaa itseään liian suureen sisäiseen kaaokseen, mennä liian syvälle aavikolle.

Ristiriidat maailmankatsomuksien välillä

Vaikka miten myönteinen olenkaan stoalaisuudelle, pyrin olla tekemättä siitä pyhää tai yhtä ainoata oikeata tapaa katsoa maailmaa. Riippumatta maailmankatsomuksesta tai ideologiasta minusta liian kiihkeä kannattaminen ei ole hyvästä, jopa vaarallista, koska mikään järjestelmä ei ole täydellinen.

Vaikka kuinka tärkeä Stoalaisuus onkaan ollut niin pyrin olemaan avoin ristiriitaisuuksille niiden epämukavuuksista huolimatta, koska ristiriidat ovat mahdollisuus kehittää omaa ajatteluaan. Yksi esimerkki Aureliuksen kirjassa “itselleni” liittyy hänen sydämmellisesti kirjoittamiinsa hyviin ominaisuuksiin, joita hän on saanut läheisiltään. Äitiään hän kiittää seuraavasti: ”kyvystä pysyä poissa pahanteosta sekä sellaisen ajattelemisesta”.

Jälleen yksi kirjoittaja, johon haluan perehtyä enemmän mutta psykoanalyytikko Carl Jung kirjoitti paljon varjopuolesta ja kuinka tärkeätä olisi tämän puolen reflektointi. Jos en ajattelisi omaa kyvykkyyttäni pahantekoon, miten voinkaan reflektoida omaa varjopuoltani? Näin ollen löydän itseni ristiriidassa Aureliuksen kauniista sanoista. Mutta olen samaa mieltä Jungin kanssa, että pahantekoisia ajatuksia pitää pystyä reflektoimaan, eikä repressoida. Kuinka voi ylipäänsä olla hyvä ihminen, ellei tiedä millä tavoin voi tuottaa pahuutta? Mitä enemmän kykenee reflektoimaan omaa pahuuttaan, sen hyveellisemmäksi ihmiseksi tulee.

Voiko kuitenkin olla, että ristiriitaisuudet ovat jossakin määrin välttämättömiä? Maailmassa on niin paljon tietoa, ettei yksittäinen ihminen mitenkään voi oppia kaikkea. Koska emme tiedä kaikkea ovat ristiriitaisuudet todennäköisesti välttämättömiä?

Luin osan Taika Nummen kirjoituksesta “Fractured Selves, Unfinished Worlds: Ontological Agility in Psychedelic Mysticism”, jossa Taika avaa kuinka ristiriitaisia maailmankatsomuksia olisi hyvä osata käsitellä ketterästi. Ristiriitaisuuksia ei nähtäisi ratkaisun tarpeessa olevina ongelmina, jotka häiritsevät maailmankatsomuksen muodostumista. Ketterä joustavuus antaisi tilaa liikkua maailmankatsomuksien välillä, joka vähentäisi välttämättömien ristiriitaisuuksien tuskaa. Hyvällä tavalla tulkitsen maailmankatsomuksien suhteen joustamisen tapana hyväksyä tietynlaisen ristiriitaisuuksia sekä maailmassa vallitsevaa kaaosta. Symbolisesti voisi sanoa, että tiedostat kolmannen tason ajattelussa aina olevan osaksi aavikkoa, osaksi epävarmuutta tai liukertelevia lohikäärmeitä. Näiden kanssa on opittava elämään.

Maailmankatsomuksien joustavuudessa on minussa uskomattoman haastavaa löytää oikea tasapaino. Monet uskonnot tarjoavat selkeää turvaa selkeillä dogmilla, ne ikään kuin poistavat aavikon kokonaan. Vuorostaan ketteryydessä näen haasteena tiedostaa milloin käyttää toimimatonta maailmankatsomusta omassa ajattelussa. Jos vertaiskuvallisesti voisi sanoa jostain epäterveellisestä elämäntavasta. Epäterveellinen elämäntapa pysyy elämässäsi, koska pystyt joustavasti liikkumaan eri elämäntapojen välillä? Jos esimerkiksi tupakoi tai käyttää nikottinituotteita ylipäänsä, eikö se olisi hyvä jättää kokonaan pois, mielummin kuin joustavasti liikkua tarveellisen ja epäterveellisen elämäntavan välillä? Sama olisi maailmankatsomuksien suhteen, jos joustavasti liikkuu eri maailmankatsomuksien välillä niin miten huomaa jonkin tietyn maailmankatsomuksen olevan epäpätevä tai haitallinen?

Joustavuus maailmankstomuksissa voivat muuttua alitajuntaisesti oikotieksi välttyä maailmankatsomuksien välisiltä ristiriitaisuuksilta, jota auttaisivat edistämään ajattelua. Mitä yritän selittää koitan kiteyttää kysymykseen: Milloin ristiriidat ovat aidosti potentiaalisia tietyn maailmankatsomuksen kehittämismahdollisuus, mielummin kuin ketteryyttä vaativaa näkemys?

Jos käyttää ketteryyttä maailmankatsomuksissa, antaako tämä liiallista pelivaraa itselleen poiketa omista periaatteista kovan paikan tullen? Minua on paljon liikuttanut Solzhenitskyn kirja Stalinin vankileireiltä, jossa osa ihmisistä päättivät seisoa uskomuksiensa sekä sanojensa takana, vaikka tämä tarkoitti käytännössä kuolemaa. Voiko ketterällä suhtautumisella maailmankatsomuksiin saavuttaa yhtä vahvaa sitoutumista periaatteisiin?

Yhteenveto

Lähdin alunperin kirjoittamaan tekstiä, koska koin kovan tarpeen pystyä rauhassa käsittelemään kysymyksiä pahuudesta, tuskasta sekä ristiriidoista. Koenko saaneeni selkeitä vastauksia tai olevani valmis? En, mutta koen saaneeni antoisia uusia näkemyksiä sekä ajatuksia. Havahduin muunmuassa miten monella eri tapaa maailmaa voikaan katsoa ja minkään tietyn katsomuksen liian kiihkeä seuraaminen on vaarallista, koska mikään katsomus tai järjestelmä ylipäänsä ei ole täydellinen.

Oman maailmankatsomuksen kehittely on tavoittelemisen arvoista, ja sen yhteydessä on opittava luottamaan itseensä sekä opittava kestämään ristiriitaisuuksia, epävarmuutta ja kaaoksen tunnetta.

Vaikka ajatteluni ei yllä akateemiselle tasolle aion silti jatkaa oman maailmankatsomuksen kehittämistä. En tiedä tulenko koskaan olemaan “valmis”, mutta koen uusien näkemyksien tekevän oman maailmankastomuksen kehittämisestä sen arvoista, vaikka kokeekin tuskallista epävarmuutta ja kaaosta.