Tekijä: Viisaudentavoite

  • Havaintoja kirkosta erotessa

    Huomautuksia itse tekstin kirjoittamisesta. 

    Miksi aloitan huomauttamalla itse kirjoitusprosessista enkä mene suoraan aiheeseen? Tiedän, miten käytännössä jokainen kirjoitusopas korostaa selkeän ja ytimekkään kirjoittamisen tärkeyden. Minulla assosioituu ytimekkäästi ja tehokkaasti kirjoitettu teksti kiireen tunteeseen ja tunteeseen, että kaiken tulee olla mahdollisimman pitkälle optimoitua tehokkuuden kannalta. Olen itse suhteellisen hidas lukemaan, ja niin myös kirjoittamaan. Yrittäessäni liiallisesti nopeuttaa sekä optimoimaan lukemis- tai kirjoitusprosessia huomaan ahdistuvani, jolloin ajattelustani tulee sekavampaa ja menetän mahdollisuuden miettiä syvällisemmin.

    Kirjoittamisprosessissani priorisoin pyrkimystäni selkeyttämään ajatteluani ja samalla rakentamaan filosofian avulla ajattelutpaa, joka kestää pidemmän aikaa. Olenkin kirjoittanut tekstiä rauhalliseen tahtiin ja tekstin edistämisessä on välillä ollut jopa monen kuukauden mittaisia taukoja. Koen kiirettömyyden antavan mahdollisuuden lukea tekstiä eri tunnetiloissa ja eri perspektiiveistä.

    Haluaisin myös huomauttaa pari asiaa tekstin filosofiseen syvyyteen ja havaintojeni “metodologiaan” liittyen.

    Tekstini ei melkeinpä millään tavalla ole akateeminen. Vahva kokemuspohjainen kirjoittaminen ei kuuluu akateemiseen kirjoittamiseen. Tekstissä ei ole tieteeseen pohjautuvaa teoreettista viitekehystä tai selkeää metodologiaa, jonka pohjalta kirjoittaisin tarkasti havaintojani. Käytän tekstissä Nat Eliasonin blogia kolmesta eri ajattelutasosta pohjana omille havainnoilleni. Jos akateemisen kirjoittamisen näkökulmasta katsotaan on tekstini teoreettinen viitekehys toisen henkilön blogi-kirjoitus, joka ei sekään pohjaudu tieteelliseen kirjoittamiseen. Kuinka akateemista tekstin on oltava, jotta se voidaan ylipäänsä luokitella “filosofiseksi”? En koe pystyväni käsittelemään ajatuksiani yhtä hyvin, jos joutuisin priorisoimaan akateemista kirjoittamista vain jotta teksti saisi filosofista painoarvoa. Eikö filosofian pyrkimys ole ennenkaikkea totuuteen, vaikka se olisikin heikkoa sellaista?

    Voi myös olla, että tekstini ei yllä sellaisella filosofiselle tasolle, että filosofian termistölle olisi edes tarvetta. En pidä itseäni erityisen älykkäänä ja itsekriitikkoni on usein nopeasti huomauttamassa minua puutteistani. Tässä tapauksessa kyvyttömyydestä päästä toivomalleni filosofiselle syvyydelle. Vastaargumenttina omalle kriitikolleni olen sanonut: miksi en lukisi minulle antoisia ja ymmärrettävissä olevia filosofisia tekstejä, jos voin kerryttää niistä edes hieman viisautta ja olla tulevaisuudessa edes hieman fiksumpi kuin aikaisemmin? Olen kirjoittanut ja muunnellut tekstiä lukuisia eri kertoja, ja en olisi palannut tekstin pariin, ellen olisi kirjoittanut rehellisesti ja kokenut aihetta tärkeäksi. Teksti ei ole minkään instituution tai työn vaatimaa, vaan aivan omasta tahdosta koittaa ymmärtää ajatuksiani ja maailmaa selkeämmin.

    Toivottavasti teksti voi tarjota mahdolliselle lukijalle uusia näkemyksiä, vaikkei filosofinen syvyys olekkaan tajunnanräjäyttävää:) Olisi myös mielenkiintoista saada kuulla muiden kokemuksia kirkosta eroamisen yhteydessä. Mutta nyt koen saaneeni ilmaistua tarvittavat huomiot itse kirjoittamisesta, eli menen vihdoin itse aiheeseen!


    Tekstin luvut:

    1. Ajattelun eri tasoista
    2. Kristinuskon mureneminen
    3. Takaisin uskoon ristiriitaisuuksista huolimatta?
    4. Sisiäisen kaaoksen keskellä
    5. Oman ajatusmaailman rakentaminen
    6. Yhteenveto
    7. Lähteitä

    Ajattelun eri tasoista

    Luin aikoinaan Nat Eliasonin blogin “Level 3 Thinking: A unified self theory of self improvment”, joka käsittelee miten ajattelua voidaan karkeasti luokitella kolmeen eri tasoon. Koen tämän blogiartikkelin aiheen kolmesta eri ajattelutasosta toimineen hyvänä runkona omaan tekstiini.

    Eliason kirjoittaa ajattelutasoista seuraavasti: Ensimmäisellä tasolla käytämme meille valmiiksi annettuja elämänohjeita sekä ajattelutapoja. Toisella tasolla alamme tietoisesti uusimaan ajatteluapojamme etsimällä uusia valmiita sekä korvaavia ajattelutapoja, jotka sopivat sen hetkiseen ajattelumaailmaamme ja periaatteisiin. Kolmannella tasolla alamme tuottamaan “omia” ajattelutapojamme ja periaatteita. 

    Esimerkkinä ensimmäisestä tasosta: synnyt ympäristöön, jossa kristinusko on normi. Hyväksyt uskonnon dogmat ja käytät kristinuskoa oman maailmankatsomuksen perustana. Toisen tason esimerkkejä voi olla siirtyminen kristinuskosta ateismiin. Tai esimerkiksi reppureisaillessa havahtuminen omasta spirituaalisuudesta, jota sitten aletaan soveltamaan omaan elämänkatsomukseen. Kolmas taso onkin vaikeampi antaa esimerkkejä sekä määrittää, joten palaan aiheeseen tekstin aikana. Aloitan kirkosta eroamisseikkailuani kirjoittamisen kronologisesti ensimmäisestä ajattelutasosta.

    Kristinuskon mureneminen, siirtyminen toiselle ajattelutasolle

    Laittaa nöyräksi huomata miten wikipedian mukaan maailmassa on yli 4000 uskontoa. Voisit toisin sanoen yli kymmenen vuoden ajan opiskella joka päivä uutta uskontoa ja et olisi silti perehtynyt kaikkiin maailman uskontoihin. Kuinka vähän oikeasti tietääkään maailmalla vallitsevista erilaisista ajattelutavoista! Minua myös hävettää miten vähän oikeastaan edes tiedän omasta alkuperäisuskonnosta kristinuskonnostakaan, en ole edes lukenut raamattua ajatuksella. Sitä suuremmalla syyllä vaikuttaa vääryydeltä, että henkilön oletetaan automaattisesti hyväksyvän kasvuympäristönsä uskonnon dogmat, vaikkei henkilö itse olisi edes perehtynyt uskonnon pyhään kirjoituksiin? Jos on aidosti autenttinen itselleen niin eikö ole todennäköisempää, että jokin näistä toisista 4000 eri uskonnosta puhuttaisi enemmän sisäistä autenttista itseään?

    En nuoruudessani ollut erityisen kapinoiva ja esimerkiksi kristinuskon suhteen hyväksyin uskonnon dogmat. Koin kyllä uskossani ristiriitaisuuksia, mutta ne eivät erityisemmin minua nuoruudessani häirinneet. Havahduin aikuisiällä periaatteiden tärkeyteen, mikä pakotti minuut selvittämään ajatteluni sekä uskoni ristiriitaisuuksia. 

    Jumalan olemassaolo kysymyksien kanssa painiminen tuntuu clichelta mutta itseäni alkoi perinteisesti kyseenalaistuttaa toden teolla jumalan “poissaolo” tuskan sekä pahuuden suhteen. Jos jumala on symboli hyvyydestä onko pahuus ja tuska jumalan ulottumattomissa olevan pirun tuotoksia? Jos jumala kerran on kaikkivaltias, miten hän sallii pirun tuotoksia? Miten suhtautua oman uskonnon sekä oman ajattelun ristiriitoihin ylipäätään? Jos uskontoni vaatii minua kohtelemaan muita kuin haluaisin itse tulla kohdeltuksi, miten voin näin ollen osallistua sotaan?

    Nämä ristiriitaisuudet kasvoivat niin mahdottoman oloiseksi, että koin kertakaikkiaan tarpeen löytää sopivampaa maailmankatsomusta. Koin myös halun löytää tien omaan totuuteeni, enkä hyväksyä valmiiksi kehitettyä dogmaattista ja joustamattomalta vaikuttavaa ajattelutapaa.  Siirryinkin Eliasonin blogin mukaisesti toiselle ajattelutasolle. Vaikka ajattelutaso onkin ikään kuin “seuraava taso”, ei se automaattisesti tarkoita parempaa tai valaistunempaa. Voisin kehittää omaa ajatteluani ja ymmärrystä kristinuskosta lukemalla raamattua ajatuksella. Toisaalta arvelen ajattelun olevan autenttisempaa, kun joutuu pohtimaan itsekseen mihin aidosti uskoo.

    Päätin erota kirkosta kokonaan. En odottanut sen olevan niinkin suuri shocki osalle lähipiirissäni oleville ja jouduinkin selittämään sen hetkisiä ajateluani. Minulla ei oikein ollut muuta sanottavaa, kuin että ristiriitaisuudet olivat kasvaneet liian suuriksi ja halusin itse tutkiskella ja lopulta päättää mihin uskon.

    Ensi askeleitani oli kieltää jumalan tai jumalien olemassaolo käytännössä kokonaan, minusta tuli jyrkkä ateisti. Koin saaneeni hieman enemmän itsekunnioitusta, koska kuuntelin omaa tietoisuuttani ja koin tehneeni aidosti “oman” päätöksen. Huomasin uuden alkuhuuman ja jännityksen jälkeen, kuinka odottamattoman mentaalisesti epämukavaa oli olla henkisesti tuntemattomassa tilassa. Minua yllätti myös henkinen tyhjyys, vaikka elämäni oli siihen aikaan muuten yhteiskunnan normien mukaista. Opiskelin korkeakoulussa, oli perinteisiä harrastuksia ja lukukausien välissä kävin kesätöissä. Koin kuitenkin olleeni henkisesti kateissa ja elämäni otti sisäisesti odottamattoman kaoottisen käänteen.

    Vaikka koin kristinuskon toimimattomaksi maailmankatsomukseksi niin uskonto tarjosi lohtua pahuuteen ja elämän tuskaan suhtautumisessa. Kirkosta erotessani minulta puuttui työkaluja tuskan ja pahuuden käsittelemiseen. Koska aiheet ovat niin keskeisiä osa ihmiselämää en voinut olla miettimättä miten suhtautua esimerkiksi oikeudettomaan tuskaan tai ihmisiin, jotka täysin tietoisesti valitsevat pahuuden ja tuskan tuottamisen. Mitä ikinä teinkin niin nämä ajatukset ja kysymykset eivät jättäneet minua rauhaan. Koska en oikein tiennyt miten suhtautua näihin kysymksiin niin aloin pohtimaan pitäisikö minun sittenkin palata kristinuskoon ristiriitaisuuksista huolimatta?

    Takaisin uskoon ristiriitaisuuksista huolimatta?

    Jordan Peterson viittaa luennollaan “2017 Maps of Meaning 04” (aikaan1h 15min) Carl Jungin turhan monimutkaiselta kuulostavaan ajatukseen “Regressive restoration of the persona”.  Tiivistettynä Jung ilmaisee ajatuksellaan kuinka itseä kehittäessä saattaa huomata olevan eksyksissä tai kehittämisyritys epäonnistuu kokonaisuudessaan. Kipu epäonnistumisesta tai eksyksissä olemisesta saa kaipaamaan takaisin vanhaan itseensä, ottamaan askeleita taaksepäin kehittymisessä. Henkilö on kuitenkin yrittämisen yhteydessä kehittynyt osakseen sen verran, että ei enää sovi vanhaan itseensä. Joitakin esimerkkejä: 

    • Vanhemmista itsenäistymisen yritys, joka epäonnistuu ja palaa takaisin riippuvuuteen vanhemmista.
    • Yritys siirtyä turvallisesta mutta sielullisesti murentavasta työpaikasta itsensä ilmaisun avulla elättämiseen, mutta yritys epäonnistuu ja ahtautuu takaisin vanhaan itseensä tekemällä varmaa työtä, kuitenkin maksaen sielullisesta kivusta.

    Yritin siirtyä toiselle ajattelustasolle ja kokiessani suurta eksymistä yritin palata takaisin ensimmäiselle ajattelutasolla. Tai Jungin sanoin yritin regressoida persoonaani taaksepäin. Voin hyvin kuvitella mielen tuottavan puolustusmekanismeja välttääkseen eksymisolosta johtuvaa epämukavuutta. Tai sitten vältetään kokonaan ajattelematta koko asiaa ja pidetään itseään niin kiireellisenä arjessa, ettei ongelmaa ehdi syvemmin pohdiskella. Mutta paluu kristinuskoon ei vain vaikuttanut olevan enää vaihtoehto. Oli osakseen kauheata huomata miten en voinut enää palata takaisin.

    Sisäisen kaaoksen keskellä

    Aloin kiihkeästi kaipaamaan korvaavaa järjestelmää uskonnon häviämisen jättämälle tyhjyydelle. Pahimmillaan kyynistyminen alkoi vaikuttamaan kiehtovalta vaihtoehdolta, hyväksyä maailman tuska sekä pahuus ja laiminlyödä merkitykseen pyrkiminen koska miksi edes yrittää, jos maailma on pohjimmiltaan paha ja merkityksetön? Koin kysymysten pahuudesta ja tuskasta olleen yllättävän filosofisia kysymyksiä. Kysymykset tuntuivat niinkin polttavilta, että ohjauduin sen hetkisen korkeakouluni filosofian laitokselle. Suoritin harmittavasti vain yksittäisiä kursseja, mutta kurssit osoittautuivat niin pahalla kuin hyvälläkin hyvin antoisiksi ja tekivät minuun suuren vaikutuksen.

    Filosofian opinnot auttoivat pahuuden ja tuskan käsittelemisen kehittämisessä, mutta laittoivat minua samalla sisäisesti enemmän sekaisin. Aloin kyseenalaistamaan yhteiskunnan perinteisiä ajatustapoja, kuten miksi perinteisessä parisuhtessa ollaan ainoastaan yhden henkilön kanssa? Miksi ylikorostunut nautinnonhakuisuus tai hedonismin harjoittaminen on niin paheksuttua? Miksi vallan tavoittelu sekä tunne vihasta on niin paheksuttua? Elämäni muuttui tässä vaiheessa suhteellisen holtittomaksi.

    Elämänvaiheesta huomasin erityisesti tämän nautinnon hakuisen elämäntyylin murentavan sielua hyvinkin nopeasti ja sanonta kuinka “hedonistiset halut vain kasvavat niitä toteuttaessa” oli hyvin osuvaa. Opin arvostamaan perinteitä ja huomasin niissä olevan perää, kuten esimerkiksi juuri parisuhde yhden henkilön kanssa polyamorian sijasta.

    Sisälläni oli yllättävän paljon vihaa. Aloin antamaan vihalle enemmän tilaa ja huomasin osakseen pelottavaksi yllätykseksi erilaisten ääriajatteluiden muuttuvan kiehtoavaksi. Ensisijainen ja suurin syy oli kaipuu saada olla mukana armeijatyylistä tiivistä yhteisöä mutta holtittomuudestani huolimatta havahduin, ettei ääriajatteluissa ilmenevät moraaliset laiminlyönnit kertakaikkiaan ollut hyväksyttäviä. Mutta en voi sanoa vieläkään olevani sujut kristinuskonkaan suhteen vuosienkaan pohdinnan jälkeen. Erityisen painava ristiriitaisuus koskee uskonnon kulmakiven sanontaa, kuinka tulisi toimia kuin haluaisi itse tulla kohdatuksi, mutta samalla uskonto ei estä sotimista? Sanoisin sotimisen tai moraalittomuuksien tekemisen itsessään olevan erittäin häpeällistä ideologiasta tai uskonnosta riippumatta. Minua häiritsee hyvin paljon miten yhteiskuntamme hyväksyy tappamisen sotatilanteissa.

    Olotilaani helpotti kuunnellesani ja lukiessani psykologi Jordan Petersonia. Petersonin puheissa eniten resonoivat hänen suhtautuminen elämän tuskaan ja merkityksettömyyteen. Peterson on hyvin taitava retoriikassa ja hän osaa ilmaista ihailtavan hyvin sanoissa monimutkaisia ajatuksia ja tunnetiloja, samalla yhdistäen mielenkiitoisia havaintoja mytologiasta sekä saduista. Petersonin puheet resonoivat niinkin paljon, että kävin hänen luennolla hänen esiintyessään Helsingin jäähallilla. Olin yksi niistä nuorista miehistä, jotka menivät kulttimaisesti puku päällä sekä tukka siististi leikattuna kuuntelemaan hänen esitystään.

    Mikä erityisesti jäi mieleen hänen esityksestään oli sanonta, kuinka ihmiset ovat mielummin tyrannisessa järjestelmässä kuin aavikolla. Peterson viittasi ajatuksella yhteiskuntajärjestelmiin, kuinka vaikka tietäisimme yhteiskunnan olevan tyranninen ja sortava, niin emme uskalla välttämättä muuntaa järjestelmää koska toiset vaihtoehdot vaikuttavat vierailta kaaokselta tai “aavikolta”.

    Ajatusta voidaan soveltaa hyvinkin moneen eri aiheeseen. Petersonin ajatuksessa voisi sanoa, ettei uskalleta ottaa ensi askeleita itsensä kehittämiseen tai mukavuusalueelta poistumiseen koska tuntematon alue vaikuttaa liian kaoottimaiselta, liian aavikkomaiselta. Saatetaan jäädä vanhaan ajattelustasoon, vaikka tiedämme sen olevan itselleen tuhoisa. Koin kirkosta eroamisen jälkeen olleeni osakseen pelkäämässäni aavikolla, kaaoksessa. Vaikkei kristinusko mikään tyrannia ole, oli Petersonin sanoma osuva kristinuskon kanssa kamppailtaessani.

    Petersonin lisäksi antiikin rooman keisarin Marcus Aureliuksen kirja “Itselleni” tuli minulle pitkäksi aikaa melkein omaksi uudeksi raamatuksi. Aureliuksen kirja tulkitaan edustavan stoalaista elämänfilosofiaa, jossa yksinkertaistettuna keskitytään siihen mihin voi vaikuttaa. Stoalaisuuden mukaan tunteet liittyen asioihin, jotka ovat oman vaikutusvallan ulkopuolella, ovat tarpeettomia järjen häiriöntekijöitä. Erityisesti kiehtovaa stoalaisuudessa oli kuinka se ei vaikuttanut tyrkyttävän “varmoja faktoja” lukijalleen, kuten esimerkiksi “kaikkien uskovaisten menevän taivaaseen”. Stoalaisuudessa vaikutti enemmän olevan elämänviisauksia, joita ei tarvinnut pakonomaisesti hyväksyä.

    Näin jälkikäteen oli mielenkiintoista huomata miten sisäinen kaaokseni heijastu sillä, että kaipasin hyvin vahvaa ulkoista järjestystä elämääni. Peterson ilmaisi suorastaan pysähdyttävän hyvin luennollaan “2017 Maps of meaning 11: The flood and the tower” kuinka oman maailmankatsomuksen häviämisen yhteydessä on riskinä alkaa kaipaamaan valtion tarjoamaa vahvaa järjestystä. Äärimmäistä järjestystä tarjoavat ensisijaisesti tyranniset valtiot.

    Olin sen verran sisäisessä kaaoksessa, etten voinut keskittyä opintoihini. Kaipuu järjestykseen sekä kaipuu tiiviiseen heimoon sai minut keskeyttämään korkeakouluopintoni ja hakeutumaan takaisin armeijaan suorittamaan aikoinaan kesken jäännyttä palvelustani. Toivoin armeijan pystyvän lieventämään sisäistä pahanoloani. Tätä kirjoittaessa olen havahtunut, miten jos näihin aikoihin olisi esiintynyt vahvan oloinen johtaja, joka olisi osoittanut selkeää tietä pois aavikolta, olisin saattanut kannattaa johtajaa hänen ideologistaan riippumatta. Armeijaan palaaminen oli mielenkiintoinen mutta kivulias ristiriita. Tykkäsin hyvin strukturoidusta tekemisestä yhdessä “heimoni” kanssa mutta samalla ajatus siitä, että meitä harjoitetaan tappamaan nakersi minua jatkuvati toden teolla. Koin kallistuvani pasifismiin mutta koin järjestyneisyyden välttämättömäksi. Armeija ei lopulta tarjonnut minulle toivottua helpotusta olotilaani. Suoritin palvelukseni loppuun mutta koin helpotusta palveluksen loputtua.

    Elämäntilanteeni havahdutti miten minulla ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin “aikuistua”. Vanhempani, lähipiirini eikä oikein valtio itsessään vaikuttanut pystyvän tarjoamaan ratkaisuja sisäisiin ongelmiini eritysesti pahuuden ja tuskaan liittyvissä kysymyksissä. Jouduin kääntymään oman tietoisuuden puoleen ja etsimään kirjallisuutta ja tekemistä, joka antaisi minulle mahdollisia vastauksia tai näkemyksiä näihin kysymyksiin. Olen kiitollinen, kuinka ajanjakso vahvisti minun haluani lukea kirjoja hitaasta lukutahdistani huolimatta. Hyvin harva video pystyy käsittelemäään aiheita yhtä syvällisesti kuin kirjat. 

    Sanoisin tämän holtittoman ajanjakson jälkeen minua alkaneen ensisijaisesti puhuttamaan stoalaisuus. Minun hyppy ensimmäisesta ajattelutasosta toiseen ajattelutasoon tapahtui kristinuskosta ateismiin ja siitä vielä stoalaisuuteen. Käytinkin usein apuna Aureliuksen kirjaa apuna, erityisesti kun koin elämässä esiintyvän tuskan ylitsepääsemättömältä. Jos pelkästään toiselle ajattelutasolle siirtyminen aiheutti tälliasta kaaosta omaan elämääni, miten sitten siirtyminen kolmanteen ajattelutasoon?

    Oman ajatusmaailman rakentaminen?

    Kuten Eliason viittaa blogissaan ei kolmannella tasolla olisi enää riippuvainen yhdestä valmiista rakennetusta maailmankatsomuksesta, vaan pyrkimyksenä olisi luoda oma maailmankatsomus, sekä omia periaatteita. Toisaalta en usko ihmisen kykenevän olemaan täysin omaperäinen ajattelija koska ympräistö muokkaa meitä väistämättä. En myöskään usko ihmisen kykenevän koskaan täysin ymmärtämään itseään. Elämämme koostuu vuorovaikutuksesta muiden ihmisten kanssa ja vaikka muuttaisimme luolaan loppuelämäksemme olisi silti kulttuuri juurtunut meihin syvällisesti kasvaessamme aikuisiksi. Itseajattelemisen ja itseymmärryksen kehittäminen on erittäin haastavaa eikä täydellisyyttä pysty koskaan tavoittaa. Siitä huolimatta on oman maailmankatsomuksen kehittämien mielestäni tavoittelemisen arvoista, koska parhaimmillaan sen tavoittelu mahdollistaa itselleen autenttisempaa elämää.  

    Pyrkimys luoda omaa maailmankatsomusta tai kolmannen tason ajattelutaso voi pahimmillaan muistuttaa Petersonin sanoman tyylisesti jatkuvasti aavikolla olemisesta. Liian normeista poikkeava ajatteleminen voi muistuttaa yhteiskunnan laitakulkijoista, syrjäytyneistä, joilla on elämä täydessä kaaoksessa. Jatkuvasti oman ajattelemisen analysointi on kaaos tunteen lisäksi raskasta, erityisesti jos arjen kiireet ja vastuut ottavat suurimman osan ajasta sekä energiasta. Syvä pohdinta voi myös turhauttaa, koska voi kokea olevansa vain enemmän eksyksissä kuin aloittaessaan eikä sisäisen matkan korostaminen tuo lisäarvoa CV:n kirjoittamiseen tai työpaikkojen etsimiseen.

    Voiko ihminen vieraannuttaa itseään liikaa yhteiskunnasta pyrkiessään eristäytyneenä luoda omaa maailmankatsomusta? Uskon kyllä ja pahimmassa tapauksessa saatetaan olla niin syvällä aavikolla, ettei löydä enää takaisin. Entäs jos tässä vaiheessa huomaa oman todellisuudentajun alkavan hämärtymään ja kokee luisuvansa hulluuteen? Kai jonkinlainen itsesuojeluvaisto on siinäkin hyvästä. Juttelin korkeakoulussa ollessani filosofiaan perehtyneen lehtorin kanssa halusta tutkia omia periaatteitani ja ajatustapojani perin pohjin, ikään kuin tietoisesti lähteä aavikolle. Lehtori oli ihailtavan kuulevainen ja vastasi hyvin osuvasti ”ole varovainen”. Vastaus on minusta välillä hyvinkin paikallaan. Meillä ihmisillä on tietyt tarpeet kuten yhteenkuuluvuus ja tarve sosialisoida. Jos eläisi elämänsä täydellisessä eristyksestä muista koska se olisi omien periaatteiden mukaista ja haluaisi pyrkiä tuottaamaan täysin oman maailmankatsomuksensa niin en ihmettele, että sellainen henkilö ei välttämättä edes pystyisi enää toimimaan yhteiskunnassa muiden kanssa.

    Vaikka oman maailmankatsomuksen luomisessa on riskinsä ja omat haasteensa, niin on siinä paljon myös potentiaalia. Entä jos oman maailmankatsomuksen kehittämisen kaaosta ja epämukavuutta voisi hyvällä tavalla korostaa? Nähdä oman maailmankatsomuksen kehittämisen seikkailuna? Mahdollisuutena kukistaa kaaoksen lohikäärme? Vähän kuin Hobbit elokuvassa, jossa Bilbo innokkaana jättäessään kotinsa huutaa “I’m going on an adventure!” Tässä tapauksessa sisäiseen seikkailuun, oman sielun etsimiseen. 

    Tuntemattoman kohtaaminen on aina pelottavaa mutta samalla kiehtovaa. Kaaoksen kohtaamisessa pelottavinta on juuri epävarmuus, aavikolle joutuminen. Minulla on pitkään ollut lukulistallani Soren Kierkegaardin kirjoja, hän kuitenkin on kirjoittanut hienosta ajatuksesta ”uskon ritari”. Uskon ritarissa henkilö on keskellä aavikkoa, mutta havahtuu ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin korostaa kokonaisvaltaista omiin uskomuksiina luottamista. Laittaa täysi usko itseensä epävarmuuksista, kaaoksesta ja peloista huolimatta.

    Tarvitseeko oman maailmankatsomuksen rakentamista tehdä niin radikaalisen jyrkästi? Voiko asioita tehdä rauhassa mutta samalla tehdä sitä täysillä? Inhoan tehdä asioita puolisydämmellä, annan mielummin kaikkeni ja epäoonistun oikein kunnolla kuin tekisin asioita puoliksi. En voi hyvin, ellen tee asioita omasta mielestäni kunnolla. Minulla on taipumusta “kaikki tai ei mitään” ajatteluun, jossa riskeeraa usein jäädä näkemättä asioissa olevan sävyjä, harvoin mikään asia on mustavalkoinen.  

    Luin aikoinaan osan Rene Descarteksen kirjasta ”Metodin esitys”, jossa hän käytti hyvää vertaiskuvaa oman filosofiansa rakentamisesta. Descarteksen filosofinen tavoite oli saavuttaa mahdollisimman varmaa tietoa radikaalisen kyseenalaistamisen avulla. Hän halusi kyseeanalaistaa käytännössä kaikki hänen siihen asti olleet ajatukset ja niiden alkuperät. Vertaisukuvallisesti hän pyrki rakennuttaa taloa tyhjästä. Tällainen projekti oli liian suuri suoritettavaksi yhdellä kertaa, joten Descartes päätti rakentaa omaa filosofiaansa asteittain. Sillä aikaa kun oma talo on vielä rakenteilla on käytännössä välttämätöntä oltava jokin yöpymispaikka. Sama pätee ajattelussa, Descartes teki kyseenalaistamisen asteittain, hän ei heittänyt kaikkia entisiä ajatuksiaan menemään, vaan kyseenalaisti ajatuksia yksitellen.

    Samaa suhtautumista voisi käyttää maailmankatsomuksen suhteen, jos huomaa oman uskontonsa tai sen hetkisen maailmankatsomuksen olevan epäpätevä, ei kaikkea tarvitse olla heittämässä samantien menemään aloittaakseen aivan tyhjästä ilman mitään ajattelun “turvaverkkoa”. Oman maailmankatsomuksen ristiriitaisuuksia voi työstää rauhassa vaikka ne ristiriidat voivatkin olla hyvinkin epämukavia. Liian jyrkästi maailmnakatsomuksen poisheittäminen riskeeraa laitaa itseään liian suureen sisäiseen kaaokseen, mennä liian syvälle aavikolle. 

    Ristiriidat maailmankatsomuksien välillä

    Vaikka miten myönteinen olenkaan stoalaisuudelle, pyrin olla tekemättä siitä pyhää tai yhtä ainoata oikeata tapaa katsoa maailmaa. Riippumatta maailmankatsomuksesta tai ideologiasta minusta liian kiihkeä kannattaminen ei ole hyvästä, jopa vaarallista, koska mikään järjestelmä ei ole täydellinen.

    Vaikka kuinka tärkeä Stoalaisuus onkaan ollut niin pyrin olemaan avoin ristiriitaisuuksille niiden epämukavuuksista huolimatta, koska ristiriidat ovat mahdollisuus kehittää omaa ajatteluaan. Yksi esimerkki Aureliuksen kirjassa “itselleni” liittyy hänen sydämmellisesti kirjoittamiinsa hyviin ominaisuuksiin, joita hän on saanut läheisiltään. Äitiään hän kiittää seuraavasti: ”kyvystä pysyä poissa pahanteosta sekä sellaisen ajattelemisesta”.

    Jälleen yksi kirjoittaja, johon haluan perehtyä enemmän mutta psykoanalyytikko Carl Jung kirjoitti paljon varjopuolesta ja kuinka tärkeätä olisi tämän puolen reflektointi. Jos en ajattelisi omaa kyvykkyyttäni pahantekoon, miten voinkaan reflektoida omaa varjopuoltani? Näin ollen löydän itseni ristiriidassa Aureliuksen kauniista sanoista. Mutta olen samaa mieltä Jungin kanssa, että pahantekoisia ajatuksia pitää pystyä reflektoimaan, eikä repressoida. Kuinka voi ylipäänsä olla hyvä ihminen, ellei tiedä millä tavoin voi tuottaa pahuutta? Mitä enemmän kykenee reflektoimaan omaa pahuuttaan, sen hyveellisemmäksi ihmiseksi tulee.

    Voiko kuitenkin olla, että ristiriitaisuudet ovat jossakin määrin välttämättömiä? Maailmassa on niin paljon tietoa, ettei yksittäinen ihminen mitenkään voi oppia kaikkea. Koska emme tiedä kaikkea ovat ristiriitaisuudet todennäköisesti välttämättömiä?

    Luin osan Taika Nummen kirjoituksesta “Fractured Selves, Unfinished Worlds: Ontological Agility in Psychedelic Mysticism”, jossa Taika avaa kuinka ristiriitaisia maailmankatsomuksia olisi hyvä osata käsitellä ketterästi. Ristiriitaisuuksia ei nähtäisi ratkaisun tarpeessa olevina ongelmina, jotka häiritsevät maailmankatsomuksen muodostumista. Ketterä joustavuus antaisi tilaa liikkua maailmankatsomuksien välillä, joka vähentäisi välttämättömien ristiriitaisuuksien tuskaa. Hyvällä tavalla tulkitsen maailmankatsomuksien suhteen joustamisen tapana hyväksyä tietynlaisen ristiriitaisuuksia sekä maailmassa vallitsevaa kaaosta. Symbolisesti voisi sanoa, että tiedostat kolmannen tason ajattelussa aina olevan osaksi aavikkoa, osaksi epävarmuutta tai liukertelevia lohikäärmeitä. Näiden kanssa on opittava elämään.

    Maailmankatsomuksien joustavuudessa on minussa uskomattoman haastavaa löytää oikea tasapaino. Monet uskonnot tarjoavat selkeää turvaa selkeillä dogmilla, ne ikään kuin poistavat aavikon kokonaan. Vuorostaan ketteryydessä näen haasteena tiedostaa milloin käyttää toimimatonta maailmankatsomusta omassa ajattelussa. Jos vertaiskuvallisesti voisi sanoa jostain epäterveellisestä elämäntavasta. Epäterveellinen elämäntapa pysyy elämässäsi, koska pystyt joustavasti liikkumaan eri elämäntapojen välillä? Jos esimerkiksi tupakoi tai käyttää nikottinituotteita ylipäänsä, eikö se olisi hyvä jättää kokonaan pois, mielummin kuin joustavasti liikkua tarveellisen ja epäterveellisen elämäntavan välillä? Sama olisi maailmankatsomuksien suhteen, jos joustavasti liikkuu eri maailmankatsomuksien välillä niin miten huomaa jonkin tietyn maailmankatsomuksen olevan epäpätevä tai haitallinen?

    Joustavuus maailmankstomuksissa voivat muuttua alitajuntaisesti oikotieksi välttyä maailmankatsomuksien välisiltä ristiriitaisuuksilta, jota auttaisivat edistämään ajattelua. Mitä yritän selittää koitan kiteyttää kysymykseen: Milloin ristiriidat ovat aidosti potentiaalisia tietyn maailmankatsomuksen kehittämismahdollisuus, mielummin kuin ketteryyttä vaativaa näkemys?

    Jos käyttää ketteryyttä maailmankatsomuksissa, antaako tämä liiallista pelivaraa itselleen poiketa omista periaatteista kovan paikan tullen? Minua on paljon liikuttanut Solzhenitskyn kirja Stalinin vankileireiltä, jossa osa ihmisistä päättivät seisoa uskomuksiensa sekä sanojensa takana, vaikka tämä tarkoitti käytännössä kuolemaa. Voiko ketterällä suhtautumisella maailmankatsomuksiin saavuttaa yhtä vahvaa sitoutumista periaatteisiin?

    Yhteenveto

    Lähdin alunperin kirjoittamaan tekstiä, koska koin kovan tarpeen pystyä rauhassa käsittelemään kysymyksiä pahuudesta, tuskasta sekä ristiriidoista. Koenko saaneeni selkeitä vastauksia tai olevani valmis? En, mutta koen saaneeni antoisia uusia näkemyksiä sekä ajatuksia. Havahduin muunmuassa miten monella eri tapaa maailmaa voikaan katsoa ja minkään tietyn katsomuksen liian kiihkeä seuraaminen on vaarallista, koska mikään katsomus tai järjestelmä ylipäänsä ei ole täydellinen.

    Oman maailmankatsomuksen kehittely on tavoittelemisen arvoista, ja sen yhteydessä on opittava luottamaan itseensä sekä opittava kestämään ristiriitaisuuksia, epävarmuutta ja kaaoksen tunnetta.

    Vaikka ajatteluni ei yllä akateemiselle tasolle aion silti jatkaa oman maailmankatsomuksen kehittämistä. En tiedä tulenko koskaan olemaan “valmis”, mutta koen uusien näkemyksien tekevän oman maailmankastomuksen kehittämisestä sen arvoista, vaikka kokeekin tuskallista epävarmuutta ja kaaosta.

    Lähteitä

    Eliason, Nat. (2018). “Level 3 Thinking: A Unified Theory of Self-Improvment.”

    https://www.nateliason.com/blog/level-3-thinking?iframe=true

    Jung, Carl (1966). “Two Essays on Analytical Psychology”. Collected Works sivu 224.

    https://jungiancenter.org/wp-content/uploads/2023/09/Vol-7-two-essays-on-analytical-psychology.pdf

    Nummi, Taika. (2025). Fractured Selves, Unfinished Worlds: Ontological Agility in Psychedelic Mysticism

    https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/3094ac55-76ad-4b98-9bce-c377075e6095/content

    Peterson, Jordan. (2017). Maps of Meaning 04. Ajatus Jungin “regressive restoration of the persona”

    Peterson, Jordan, (2017), Maps of meaning 11: Huomioita maailmankatsomuksista

    Extra: Hyvä Pasifismi dokumentti:

  • Merkityksen priorisoinnin tärkeydestä

    Jos omassa elämässä menee huonosti tai tekee mieli valittaa on valittamisen syy helposti vaimennettavissa sanomalla kuinka jollakin toisella ihmisellä on huomattavasti vaikeammat tai haastavammat elinolosuhteet. Olen väsyneenä vuorotyön jälkeen sanonut itselleni “mitä minä tässä valitan, olen hyvinvointivaltiossa asuva mies ja minulla on terveys, työpaikka sekä läheisiä ihmisiä. Miksi valitan kun perustarpeeni on täytetty?” Tästä huolimatta olen saattanut sisäisesti tuntea itseni suorastaan tuhoutuneeksi, erityisesti jos tekemässäni työssä on puuttunut merkityksen tunnetta. Tämä tuhoutunut tunne on heijastunut näkemykseeni olemassaolosta, joka on pahimmillaan tuntunut ylitsepääsemättömältä tuskalta.

    Valittamisen vaimentamisessa on omat ongelmansa. Perinteisesti huonovointisuuden vaimentaminen johtaa omien tunteiden laiminlyömiseen. Mutta kuten monessa muussakin asiassa on ajatustavassa sävyjä, se ei lähtökohtaisesti ole joko huono tai hyvä. Parhaimmillaan ajattelutapa voi toimia katalysaattorina muuttaa omia olosuhteita valittamisen sijaan.

    Toisaalta ajatustavassa kaikuu vahvasti lähtökohta vertaamisesta. Kun sanoo itselleen “lopeta valittaminen, muilla ihmisillä on paljon karummat olosuhteet kuin sinulla” vertaa itseään väistämättä muihin. Tässä vertauksessa omaa pahanoloa koitetaan vaimentaa muistuttamalla, että elämässä voi mennä huomattavasti huonommin ja ikään kuin kiitollisuuden avulla koitetaan parantaa omaa olotilaa. Samankaltaisesti muiden ihmisten karuista olosuhteista voi myös tuntea mielihyvää olemalla vahingoniloinen. Ollaan iloisia, että joku toinen on vielä epäonnistuneempi kuin oma itse. Vertaamisen avulla voidaan harhauttaa itseään pois merkityksen tunteen puutteesta mutta tämä ei poista merkityksen tunteen puutetta.

    Marcus Aurelius ilmaisee minusta kauniisti teoksessaan “Itselleni” kirjassa 3 luku 4:

    “Älä haaskaa jäljellä olevaa elämääsi vaikutelmiin toisista ihmisistä, ellei sitten kiintopisteenä ole jotakin yhteistä etua koskevaa”.

    Vaikka kirjoitus on ihailtavan hyveellinen en voi olla miettimättä onko ajatus liian idealistinen? Selviääkö kilpailutusta työelämästä, ja saako omat perustarpeet turvattua, jos miettii ylikorostuneesti yhteistä etua? Jääkö työelämässä jälkeen ja tuleeko ennemminkin hyväksikäytetyksi yhteistä etua korostamalla?

    Työelämän kilpailu ja stressi sekä muut arjen kiireet ja haasteet aiheuttavat helposti vertailemisen, sekä merkityksen priorisoinnin sivuuttamisen. Priorisoinnin kohteena on merkityksen sijaan oman toimeentulon turvaaminen sekä työelämän kannalta “hyödyllisten” taitojen oppiminen.

    Onko liian idealistista työmarkkinoiden kilpailusta sekä epävarmuuksista huolimatta priorisoida merkitystä omassa elämässä? Vai onko osa “aikuistumista”, että hyväksyy arjen olevan suurimmaksi osaksi puurtamista ja valittamisen sijaan tulisi oppia olemaan enemmän kiitollinen perusasioiden ollessa kunnossa?

    Perustarpeiden ja perustoimeentulon täyttäminen ovat aivan välttämättömiä. Mutta vaikka perustarpeet ovat täytetty voi merkityksettömyyden tunne olla hyvinkin murskaavaa. Sanoisin erityisesti merkitystä kaipaavien ihmisten kohdalla juuri merkityksen kokemisen olevan melkein, ellei yhtä tärkeä tai jopa tärkeämpi aspekti heidän elämässään kuin itse perustoimeentulo.

    Psykiatri Carl Jung ilmaisee elämänkertakirjassaan “Unia, ajatuksia ja muistikuvia”, kuinka hän vastaanotollaan on tavannut monia henkilöitä, jotka ovat olleet neuroottisia elämässään koska heillä on puuttunut merkityksen tunne elämässä:

    “I have frequently seen people become neurotic when they content themselves with inadequate or wrong answers to the questions of life. They seek position, marriage, reputation, outward success or money, and remain unhappy and neurotic even when they have attained what they were seeking”.

    Psykiatri Viktor Frankl, joka kirjoitti yhden lempiteoksistani “ihmisyyden rajalla” korostaa Jungin tapaan myös kirjoituksissaan juuri merkityksen kokemisen tärkeyden. Niinkin tärkeäksi, että hän kehitti logoterapian, jossa sana logo viittaa kreikan sanaan logos eli merkitys. Vuodelta 1979 olevassa kanadalaisen tv-yhtiön CBC:n haastattelussa Frankl tuo esille, miten hyvinvointivaltio riistää meiltä merkityksen tarjoamalla palveluita käytännössä jokaiseen inhimilliseen tarpeeseen. Haastattelussa Frankl nostaa esille, miten valitettavan yleistä itsemurhat ovat hyvinvointivaltioissa koska osasyyksi ihmisiltä puuttuu merkityksen tunne. Frankl argumentoi, että Ihmiset eivät pohjimmiltaan kaipaa nautintoa, onnellisuutta tai valtaa vaan ensisijaisesti merkityksellistä tekemistä.

    Arjesta selviytyminen ei saisi mennä merkityksen kokemisen kustannuksella! Onko koskaan oikein elänyt, jos elämä on pelkkää arjesta selviytymistä? Onko koskaan tuonut omaa itseään esille, jos omat aidot mielenkiinnon kohteet sivuutetaan koska pelätään, etteivät ne ole relevantteja työelämässä ja riskeeravat toimeentulon?

    Arjen pyörittämisestä on kyettävä ottamaan vastuu. Mutta samalla väitän, että siinä vaiheessa kun merkitys jätetään toissijaiseksi prioriteetiksi on riski kyynistymiselle erittäin korkea. Uskon vahvasti elämässä olevan mahdollisuus löytää itselleen niinkin merkityksellistä tekemistä, että se yliajaa elämän pohjimmaisen tuskan ja myös pelon toimeentulosta. En myöskään näe, että vain koska “valittaa” omista olosuhteista, jotka paperilla näyttävät ihanteelliselta, olisi lapsellista kiittämättömyyttä. Valittaminen ja kiittämättömyys voi olla enemmänkin syvällinen sisäinen kaipuu merkityksestä ja halusta elää täydempää elämää!

    Lähteet:

    Aurelius, Marcus. Itselleni. Kirja 3, luku 4

    https://archive.org/details/imrls/page/97/mode/2up

    Frankl, Viktor. 1979. CBC:n haastattelu

    Jung, Carl. 1961. Memories, Dreams, Reflections

    https://ia600503.us.archive.org/view_archive.php?archive=/26/items/the-collected-works-of-carl-jung-complete-digital-edition/Jung%2C%20Carl%20Gustav.zip&file=Jung%2C%20Carl%20Gustav%2FMemories%2C%20Dreams%2C%20Reflections%2FJung%2C%20C.%20G.%20-%20Memories%2C%20Dreams%2C%20Reflections%20%28Vintage%2C%201965%29.pdf

    PS, kirjoitin tekstin osakseen koska olen tällä hetkellä vaihtamassa alaa opiskellakseni puutarhuriksi. Minulla on tällä hetkellä varma työpaikka mutta koen vahvaa merkityksen puutetta, joka nakertaa minua sisältäpäin. En osaa vielä sanoa miten elätän itseäni opintojen jälkeen, joten joudun ottamaan hypyn tuntemattomaan ja luottaa itseeni. Koen kuitenkin välttämättömänä edistää rauhanomaista tekemistä maailmassa, jossa militarismi, oman edun sekä vallan tavoittelu vaikuttaa olevan trendikästä. Maailma on saanut minut kallistumaan pasifismiin, koska toisen ihmisen tappaminen on väärin olosuhteista sekä selityksistä riippumatta.

  • Stephen Kingin kirjasta ”Kirjoittamisesta”

    Satuin yksi päivä lukemaan antikvariaatin blogia, jossa kirjoittaja mainitsi Stephen Kingin kirjan “Kirjoittamisesta”. Blogin kirjoittaja oli nuoruudestaan asti ollut King-fani ja koki Kingin kirjan “Kirjoittamisesta” lukemisen arvoiseksi. Suosituksen lisäksi minussa heräsi mielenkiinto saada tietää mitä kaunokirjallisuuden huippukirjailijalla olisi sanottavaa kirjoittamisesta. Päätin tilata kirjan luettavaksi kirjastosta.

    En ole itse lukenut aiemmin yhtäkään Stephen Kingin teosta. Ylipäätään koska nuoruudessani urheilu oli elämäni yksi tärkeimpiä asioita jäi niin kirjoittaminen kuin lukeminen vähemmäksi. Kirjoitin kuitenkin päiväkirjaa ja kirjoja tykkäsin lukea enemmän elämänkertoina tai self-helppinä.

    King kertoo “Kirjoittamisesta” kirjassaan samalla elämänkerrastaan. En tiennyt hänellä olleen menneisyydessään pahoja huume- sekä alkoholiriippuvaisuuksia, vaikka nämä ovatkin yllättävän yleisiä erilaisilla taiteilijoilla. Vaikka King näyttikin lahjoja kirjoittamisessa jo nuoruudessaan niin kunnioitan miten hänkin on tehnyt “hanttihommia” muun muassa motellissa, jotta saisi ostettua leipää pöytään.

    King korostaakin useaan otteseen, kuinka hyvien tekstien kirjoittamiseen ei suoranaisesti ole muita keinoja kuin kirjoittamalla ja lukemalla paljon. Toisin sanoen uppoutumalla  tekemiseen. Ja koska uppoutuminen vaatii paljon aikaa ja osakseen uhrauksiakin en usko, että kirjoittamista tai lukemistakaan voi tehdä suuressaa määrin, jos sitä joutuisi joka kerta olla pakottamassa itseään. Itsekurilla pääsee tiettyyn pisteeseen saakka, mutta todella hyväksi tekijäksi pääsee alasta riippumatta aidolla mielenkiinnolla sekä itsekurilla. En usko pelkästään itsekurin riittävän.

    Minulle urheilu on aina ollut tietynlainen elämäntapa. Sen antamat terveyshyödyt tulevat bonuksena mutta minun on todella harvoin tarvinnut motivoida itseäni, jos koskaan, sanomalla itselleni kuinka terveyden edistävää on urheilla säännöllisesti. Voin vain kuvitella miten pakkopullalta urheilu alkaakin tuntua, jos sitä pitää tehdä esimerkiksi laihtumisen takia. Minusta lukemiseen ja kirjoittamiseen harjoittamiseen on samankaltaisia vääriä syitä. Kyllä, lukeminen ja kirjoittaminen ”sivistää” ja parantaa ilmaisutaitoa mutta onko kukaan erinomainen kirjoittaja tehnyt sitä niistä syistä? Laskeeko kukaan huippumatematiikko ensisijaisesti parantaakseen loogista päättelykykyään? Kuten Stephen itsekkin mainitsee on hän aina kirjoittanut, koska se on ollut hänelle antoisaa ajanvietettä, se on aidosti ollut hänelle mielenkiintoisaa puuhaa. Jotenkin itseni yllätti, miten Kingi ei itsekkään välttämättä tiedä mihin tarina tulee häntä kirjoittajana viemään. Itse tarina ja tarinassa olevat henkilöt alkavat elämään omaa elämäänsä. Voin vain kuvitella miten syvässä flow-tilassa kirjailija voikaan parhaimmillaan olla, kun tarina alkaa elämään omaa elämäänsä.

    Joten pyrinkin ensisijaisesti kirjoittamaan ja lukemaan niitä aiheita, jotka ovat aidosti mielenkiintoisia. En tiedä voiko edes kirjoittaa lukijalle jotain mielenkiintoisaa, jos ei itse koe kirjoittamiseen minkäänlaista intoa. Oli huikeaa huomata suhteellisen hitaasta lukutahdistani huolimatta, miten sain luettua päälle 250-sivuisen Kingin kirjan noin viikossa ilman suurempia ongelmia. En kokenut, että olisin joutunut pakottamaan itseäni ja on todella suuri helpotus kun luetusta kirjasta ei tarvitse vääntää toisen henkilön tai instituution vaatimaa esseetä. Inhosin esseiden kirjoittamista koulussa. Käytän vähän lapsellisen vahvaa sanaa inhoamista mutta koska se oli aidosti inhoamista. Halusin vain päästä urheilemaan. Kun on niin kova inho ja tekeminen tuntuu pakkopullalta, niin lopputulos on usein sen mukainen. Mutta on kuitenkin toivoa! Jos pystyy löytämään mielenkiinnon kirjoihin ja kirjoittamiseen inhoamisen jälkeen niin miksi urheiluun ei voi löytää mielenkiintoa inhoamisen jälkeen?

    Minulla oli myös pitkään mentaliteetti, että kirjoittamiseen ja lukemiseen vaadittaisiin jokin tutkinto, jonkun opettajan näyttämässä miten se tehdään. Ajatusmallissa on hieman perää mutta suurimmaksi osaksi ajtusmalli on todella haitallinen. Urheilua voisi käyttää vertaiskuvana, tarvitsetko valmentajaa jokaiseen urheilusuoritukseen? Juoksulenkillä käymiseen ei tarvitse valmentajaa, kuitenkin painonnostoon on hyvä olla valmentaja. Samankaltaisesti kirjoittamisen suhteen, olisi hyvä olla opettaja ja tutkinto, jos haluaa kirjoittaa tieteellisiä artikkeleita. Mutta jos kirjoittaa omasta halustaan pyrkii ilmaisemaan itseä mietityttäneitä asioita ei siihen ensisijaisesti tarvita tutkintoa tai ohjaajaa. Kuten Stephen King korostikin: hyväksi kirjoittajaksi tullaan lukemalla ja kirjoittamalla paljon.

    Antikvariaatin blogi: https://antikvariaattisofia.fi/Silmaein-alla-blogi/

  • Lupaamisesta

    Mietteitä tarpeesta luvata asioita

    Kuulostaa osakseen naurettavalta sanoa ääneen, mutta olen ruokailuni yhteydessä tykännyt kuunnella amerikkalaista cowboyta nimeltä Dwayne, joka pyörittää youtube-kanavaa nimeltä “Dry Creek Wrangler School”. Hänen videot koostuvat usein elämänviisauksista, ei niinkään akateemiseen tutkittuun tietoon. Mutta varmasti juuri siksi hänen videot ovat aika suosittuja, ne tuntuvat olevan hyvin rehellisiä ilman turhaa hienostelua tai persoonaa. Ilmapiiri videoilla on kuin istuisi rauhallisena iltana takan äärellä ja keskusteluissa pystyisi ilmaisemaan itseään ilman, että sanomisia tarvitsisi miettiä käyttääkö joku haavoittuvaisuuttasi tai sananvalintojasi sinua vastaan. Dwaynen puhetyyli on suoraa mutta inhimillistä, joka tuo tietynlaista lohtua ainakin itselleni.

    Dwayne tuo esille videollaan “Whisper every chance you get” kuinka mitä enemmän on korotettava ääntään, sitä vähemmän yksittäisiä sanomisiasi kuunnellaan. En tiedä käytännössä mitään hevosista mutta Dwayne käytti analogiaa hevosia ratsastaessa. Jos antaa jokaisen ohjeen hevoselle nykimällä todella kovaa, koska “hevonen ei kuuntele” niin voi olla varma hevosen kuuntelevan vielä vähemmän rauhallisempia ohjenykäyksiä.

    Minusta samaa ajatusta voi soveltaa äänenkäytön lisäksi myös lupaamiseen. Lupaamisella sinun pitää ikään kuin korostaa sanojasi, korostaa totuudenmukaisuuttasi. Lupaamalla teet kovempia nykäyksiä ympäristöösi. Mitä enemmän teet lupauksia, sitä enemmän perinteiset sanomisesi menettää arvoaan.

    Lupaamisen lähtökohdassa vaikuttaa vallitsevan luottamuksen puutetta. Jos sinut tiedetään henkilönä, joka pitää sanansa, ei mutise turhia ja pysyttelee totuudessa niin sinulla ei pitäisi edes olla tarvetta luvata asioita tai korottaa ääntäsi tullaksesi kuulluksi. Se on minusta tavoittelemisen arvoista.

  • Armeijan lähitaistelijan periaatteista

    Teksti on suhteellisen lyhyt, mutta lisäsin silti sisällysluettelon helpottaakseni mahdollista lukukokemusta. Teksti ei ole mikään akateeminen kirjoitus vaan omaa pohdintaani. Minulla ei myöskään ole prioriteettina tehdä tekstistäni mitenkään “uskottavamman oloista” vaan olen pyrkinyt priorisoimaan totuudenmukaisuutta.

    Sisällysluettelo:

    1. Huomioita tekstin kirjoittamisesta sekä totuudenmukaisuudesta
    2. Kritiikki lähitaistelijan periaatteista
    3. Voiko periaatteista ammentaa jotain hyvää?
    4. Kyynistymistä vastaan

    Huomioita tekstin kirjoittamisesta sekä totuudenmukaisuudesta

    Päätin kirjoittaa tekstin, koska halusin pyrkiä selvittämään omaa ajatteluani itseäni pitkään häirinneestä ristiriidasta, jossa sodan aikana sallittuja periaatteita ja tekoja pidetään jopa kunnioitettavana, mutta jotka siviilissä toteuttaessa luokiteltaisiin arkikielessä “psykopatiaksi”. Ilmaisen itseäni ensisijaisesti urheilun avulla, mutta tämän ristiriitaisuuksien selvittämiseen ei urheilusuoritus oikein auta muuhun kuin mielen ristiriitaisuuksista johtuvan pahan olon helpottamiseen. Koen kirjoittamisen olevan paras tapa ajatuksieni ja ristiriitaisuuksien selvittämiselle.

    Minulla on oikeastaan sisäistä ristiriitaa jo tällaisten tekstien julkaisussa, koska minä en täysin rehellisesti pidä itseäni mitenkään erityisen fiksuna. Tästä syystä itsekriitikko jyllää kovaa taustalla huutaen, että mitä ihmettä sinä edes yrität kirjoittaa syvää moraalista pohdintaa, et koskaan tule pääsemään edes lähellekkään suurimpien ajattelijoiden tasolle. Mutta tarvitseeko minun päästä suurimpien ajattelijoiden tasolle tai olla hyvin korkeastikouluttettu aiheesta saadakseni pohtia vapaa-ajallani itsekseni ongelmista, johon olen aikuisiässä havahtunut olevan todella tärkeää pohdittavaa? Tarvitseeko minulla olla luettuna suurimpien ajattelijoiden tiiliskivikirjoja etiikasta ja moraalista saadakseni pohtia ensin moraalista itsekseni? Tarvitseeko moraalisten tekstien aina olla äärimmäisyyksiin hiottuna tieteellisten artikkeleiden muodossa ilmaistuna, jossa jokaista argumenttia ollaan väännelty niin opiskelijakolleegoiden kuin professoreiden kanssa?

    Kuten psykologi Jordan Peterson on huomauttanut perustuu yhteiskunta yksilöistä ja paras vastalääke yhteiskunnan estämistä menemästä väärään suuntaan on, että yksilöt ovat totuudenmukaisia ja huomauttavat kun heidän tietoisuus ilmaisee jonkin vääryyden muodostuvan yhteiskunnassa. Tässä on suuri huomio, että vaikka yksilön pitääkin uskaltaa sanoa vääryyksistä ei hän voi unohtaa vastuitaan. Välillä ihmiset vaikuttavat keskittyvän niin kiihkeästi oikeuksiina ja vääryyksien tuijottamiseen, että unohdetaan omat vastuut.

    Koen totuudenumkaisuuden ja asioiden pohtimisen olevan hyvin tärkeätä myös oman tietoisuuden kannalta. Kirjoittaminen toimii todella hyvänä välineenä tähän syvällisempään pohdintaan. Jos ei tasaisin väliajoin pohdi syvällisemmin, väitän vaaraksi muodostuvan itsensä valehteleminen ja näin ollen kynnys madaltuu valehdella muillekkin. En osaa sanoa pystyykö ihminen näkemään itseään ikään kuin täysin objektiivisesti. Jos ei pysty niin silloin uskon väistämättä henkilölle jäävän “sokeita kohtia” itsestään. Toivon ainakin oman lähipiirini ihmisten huomauttavan minua omista sokeista kohdistani. Helposti keskitytään vain negatiivisiin sokeisiin kohtiin, hyviäkin sokeita kohtia löytyy varmasti. Monet ihmiset saattavat olla yllättävän sokeita myös heidän omille hyville ominaisuuksilleen! Noniin, nyt mennään itse aiheeseeen!

    Kritiikki periaatteista

    Sodan aikana on varmasti helpompaa painaa liipaisinta, jos kokee, ettei itse ole siitä vastuussa vaan tekee asiat vain käskystä. Toinen helpottava tekijä on epäinhimillistäminen, vihollinen nähdään jotenkin itsestään kaukaisempana olevana olentona. Tappamisen jälkeen voi kuitenkin moraaliset kysymykset alkaa mietityttämään, vaikka tekikin tehtävät käskystä niin oli loppupelissä itse painamassa liipaisinta. Epäinhimillistäminen alkaa murenemaan siinä vaiheessa kun miettii esimerkiksi vihollisella olevan omia unelmia ja omaa perhettä.  Jotta välttyisi pahimmilta moraalisilta ristiriidoilta omasta hyvyydestä tai “kognitiiviselta dissonanssilta” voi yrittää selittää tilanteen tai rationalisoida itselleen kuinka tilanne ei ole kenellekkään moraalisesti helppoa. Sodassa on joko ammuttava tai tulla ammutiksi. Sodassa muodostuvat tilanteet voivat olla moraalisesti niinkin monimutkaisia, ettei siihen löydy yksittäistä ”oikeata” vastausta. Ampumalla ”vihollisen” turvaat omaa maatasi ja läheisiäsi, kuitenkin valitsemalla olla ampumatta ylläpidät ihmisyyttä.

    En ihmettele kuinka ihmisen mieli alkaa horjumaan näistä sisäisistä ristiriidoista, jotka jäävät jatkuvasti häiritsemään tietoisuutta. En ihmettele kuinka tietoisuutta yritetään hiljentää edes hetkeksi erilaisilla huumeilla tai liiallisella nautinnon pyrkimyksellä. Mitä jos saat jälkikäteen tietää kuinka käskystä tappamasi henkilöiden joukossa oli viattomia lapsia? Moraaliset ristiriitaisuudet lisääntyvät ja oma tietoisuus ei näin ollen jätä rauhaan vaikka kuinka yrittäisi reflektoida tai hakea apua. Historioitsija Yuval Noah Harari nostaa hyvin esille videollaan ”Should We Trust Nature More than Ourselves?” kuinka vaikeat moraaliset tilanteet on kyettävä hahmottamaan monisävyisempänä, kuin ainoastaan tapa tai kuole. Siinä vaiheessa, kun yksittäinen taistelija on tilanteessa, että joutuu ampumaan tai tulla ammutuksi, on todella moni muu asia sekä tilannetta edeltävä päätös mennyt pahasti pieleen.

    Mitä tulee lähitaistelijan periaatteisiin suhtaudutaan moraaliin suorastaan häikäilemättömän välinpitämättömästi. Puolustusvoimien julkaisemassa ”lähitaistelijan käsikirja”ssa (julkaistu v. 2004, sivulla 9) kirjataan seuraavasti:

    ”Lähitaistelutekniikoiden käyttämisen edellytyksenä on, että sodan ajan lait ovat voimassa. Tällöin itsepuolustukseen ja voimankäyttöön vaikuttavia lakirajoitteita ei ole.
     Lähitaistelun periaatteet ovat:

     1. Aggressiivisuus
     2. Kaikki keinot päämäärän saavuttamiseksi on sallittu
     3. Isketään vihollisen arimpiin ruumiinosiin
     4. Käytetään mahdollisimman suurta voimaa
     5. Vältetään omia vammoja
     6. Tuotetaan viholliselle mahdollisimman suuret vammat
     7. Käytetään tehokkaimpia mahdollisia käsillä olevia välineitä.”

    Lähitaistelijan periaatteet täyttävät iltalehti-tyylisten julkaisujen ”näin tunnistat psykopaatin” artikkelien ominaisuuksien listaukset hieman muunneltuna. On aikamoinen yhteiskunnallinen ristiriita, kuinka nämä periaatteet luokiteltaisiin hyvin nopeasti ”psykopaattiseksi” siviilissä. Sodassa on yhtäkkiä täysin hyväksyttyä ja jopa palkittua käyttää ihmisen ”psykopaattisia” ominaisuuksia. Eikö näin ollen voisi sanoa yhteiskuntamme muutuvan psykopaattiseksi sotiessamme? Lähtökohtaisesti lähitaistelijan periaatteet ovat hävettäviä. Vaikka kuinka paljon onkaan vihollisten hyökkäystä estetty, vaikka kuinka ollaankaan kukistettu tyrannisen johtajan armeijaa ovat lähitaistelijan periaatteet hävettävää toimintaa. Saisimme aidosti hävetä ihmiskuntana kun alennumme sotimaan ja ajaudumme moraalisesti näin alhaiselle tasolle. Ei voi myöskään olla, että uskonnossa korostetaan kuinka pitäisi kohdata muita ihmisiä kuin haluaisi itse tulla kohdeltuksi, mutta silti sallitaan toisen ampuminen!? Saatetaan jopa pidellä uskonnollista koruamme kädessämme juuri ennen ampumista, jotta välttyisimme jonkinlaiselta vastuulta. Ampumalla toisen et ilmiselvästi ole kohdellut toista kuin haluaisit itse tulla kohdeltuksi.

    Voiko periaatteista ammentaa jotain hyvää?

    Pelkästään hyvyyden korostaminenkaan ei ole hyvästä. Friedrich Nietzsche kritisoi erityisesti uskonnoissa esiintyvää moraalia, kuinka pelkuruus piilotetan usein moraalin taakse. (En rehellisesti ymmärrä Nietzscheä suurimman osan ajasta kun yritän lukea hänen teoksiaan, mutta moraalin pelkuruus ajatus on ainakin jäänyt mieleen). Vain koska ei pysty lyömään tai ampumaan ketään ei tarkoita, että olisi moraalinen henkilö vaan saattaa ennemminkin olla pelkuruutta tai ”nössöyttä”, joka on piilotettu moraalisuuden taakse. Vuorostaan tämän ”minä en halua olla nössö” ajatus voidaan viedä liian pitkälle, siinä määrin että aletaan tehdä aidosti moraalittomia tekoja, jotenkin todistaakseen itselleen ja muille ettei ole pelkuri. Ei tarvitse ryöstää, haastaa tappeluun, tulla pidätetyksi, harrastaa ryhmäseksiä, pettää toista tai osallistua sotaan todistaakseen jotain itselleen. Urheilu on yksi todella tehokas tapa reflektoida omaa varjopuoltaan. Mitä menetelmiä ollaan valmiita käyttämään voittamiseen? Käytetäänkö hyväksi vastustajan tiimin heikoimpia lenkkejä, jotta saavutetaan enemmän pisteitä? Miten suhtautuu mahdollisesti omaan vihaan ja kateuteen, joka kohdistuu vastustajaan?

    Voisi sanoa, että lähitaistelijan periaatteita muunneltuna sosiaalisesti hyväksyttyyn muotoon tai “kanavoituna” hyvän tuottamiseen voi olla uskomaton voimanlähde. Mitä olen yksittäisiä Carl Jungin kirjoja lukenut on hänen kirjoitukset ihmisen ”varjopuolesta” ja sen tietoisesta integroimisesta omaan persoonallisuuteen hyvin osuvia. Saatamme repressoida tai yrittää piilottaa puoliamme itsestämme, joita emme itse tai yhteiskuntana pidä ihanteellisena. Mutta esimerkiksi agressiivisuus, miksi repressoida niinkin suurta energianlähdettä? Agressiivisuutta voi oikein kanavoituna käyttää esimerkiksi juuri urheilusuoritukseen tai muuhun luovaan toimintaan. Tunne esimerkiksi kateudesta on ymmärrettävästi epämukava sekä monissa tilanteissa epähyväksyttävä ja näin ollen repressoimme tunteen sekä siihen liittyvät ajatukset. Miksi olisit esimerkiksi kateellinen parhaalle kaverillesi? Reflektoimalla omaa kateutta voi huomata kuinka mieli alkaa tuottamaan hyvinkin pimeitä fantasioita, joihin voi myös yhdistyä katkeruuden sekä vihan tunteita. Eikä esimerkiksi kateuden tunteet mihinkään maagisesti häviä vaikka tunteita yrittäisikin sivuuttaa. Repressoidut tunteet vaikuttavat näin ollen alitajuntaisesti henkilön toimintaan. Jos jotain, niin juuri alitajuntaiset pimeät fantasiat ovat vaarallisia. Kun on tarpeeksi monta vuotta repressoinut pahuuttaan ja yhtenä päivänä on elämän tuottamat haasteet kasvanut liian suureksi on riskinä napsahdus, jolloin voi tehdä jälkikäteen paljon kaduttavia tekoja. Tapahtuman jälkeen voi tulla olo ettei tiedä mitä tilanteessa oikein tapahtui. Suomalainen psykologi Hannu Lauerma kirjoittaa kirjassaan ”pahuuden anatomia”:ssa kuinka suuri osa murhista tapahtuvat juuri tällaisten mielen ”napsahduksien” yhteydessä. Lauerma korostaa kuitenkin alkoholin olleen usein vaikuttavana tekijänä murhissa. Tuoko alkoholi esiin juuri näitä repressoituja fantasioita ja tunnetiloja, kun tietoiusuus ei ole toimimassa muurina näiden toteuttamiselle?

    Uskon lähitaistelijan periaatteita sekä omia pimeitä fantasioita reflektoidessa tekevän henkilöstä moraalisesti tietoisemman ja näin ollen “paremman ihmisen”. Kuten Machiavelli ilmaisi kirjassaan Ruhtinas:

    “Jotta ruhtinas tietää tien paratiisiin on hänen tiedettävä tie helvettiin”.

    Miten pystyt tekemään hyvää, jos et ole tietoinen tavoista tehdä tai edistää pahuutta? Miten tiedostaa esimerkiksi hyviä valheita, ellei ole koskaan miettinyt millä tavoin voi valehdella uskottavasti? Moraalisuus pitäisi ennemminkin mitata henkilön kyvykkyydessä tuottaa pahuutta ja tuskaa mutta valitsee olla käyttämättä sitä.

    Kyynistymistä vastaan

    Jatkuvasti lukemalla muiden ihmisten kauhuuksia tai pahuutta reflekoitmalla voi helposti kyynistyä ja menettää toivonsa ihmiskuntaan. Välillä olen itsekkin kokenut suorastaan ällötystä ihmiskuntaa vastaan, misantropiaa. Uskon ja saan lohtua ajatellessani kuinka oma hyvyys kasvaa mitä enemmän pystyy vapaaehtoisesti (ja välillä pakostakin elämän sattumien kautta) kohtaamaan pahuutta ja tuskaa. Minusta vaikka miten pimeältä edessä oleva kuilu vaikuttaakaan olevan, tai helvetin pohjaa ei tunnu koskaan tulevan vastaan niin lopulta kuiluun tulee valoa. Tässä on kuitenkin suuri mutta. Voi helposti kokea, ettei yksittäisenä henkilönä ole mitään väliä miten maailmassa toimii. Tämän ajatuksen pohjalta alkaa laiminlyömään elämää ja moraalia, samalla suhtautuen välinpitämättömästi muidenkin hyvinvointiin. Tämä on tietynlainen hyvin henkilökohtainen valinta, haluaako edistää hyvää merkityksettömyydestä huolimatta.

    Jordan Peterson toi esille luennollaan “2014 Personality Lecture 11: Existentialism: Viktor Frankl”, kuinka voi keksiä aidosti hyvinkin päteviä argumentteja miksi elämällä ei ole merkitystä ja miksi elämän laiminlyönti on perusteltua. Tämä on pohjimmiltaan kuitenkin väärin ja siinä laiminlyödään merkittävästi moraalia. Kuten Peterson huomauttaa on melkein vielä vaikeampaa elää jos ajatus käännetään toisinpäin: kaikella mitä teet, on väliä. Tämäkin on tietynlainen sisäinen valinta. Kuinka paljon parempi maailma olisikaan, jos miettisimme miten toiminnallamme olisi pitkäkestoisia seurauksia? Miten paljon ihminen on valmis uhraamaan itseään tulevaisuuden kannalta, miettiä tekojen seurauksia?

    Jos jotain positiivista mitä olen huomannut itsestäni pahuutta, kuolemaa ja tuskaa reflektoidessa on kuinka prioriteetit vaikuttavat kirkastuvan. Tuntuu, että pystyy näkemään asioita hieman paremmin niiden “lävitse”. Esimerkiksi kuinka suorastaan absurdia ylimääräinen materialismi onkaan tai kuinka vähän väliä onkaan minkä merkkisen auton omistaa. Kun mietin katsovani symbolisesti kuolemaa silmiin murenee materialismin merkitys hyvin nopeasti. Rahaa ei kuitenkaan voi täysin laiminlyödä ja useinmiten rahan avulla täytetyt perustarpeet ovat välttämättömiä. Toinen kysymys kuuluu missä menee raja perustarpeille. Rehellisesti olen kuitenkin osittain kateellinen paljon materialismia omistavalle henkilölle, koska hän (ainakin yrittää) viestittää kykenevän toteuttamaan itseään taloudellisesti. Kaipaisin itse enemmän pääomaa, jotta voisin hankkia oman mökin ja harrastaa puutarhurointia. Mutta esimerkiksi autonmerkin pohdinta “statuksen” kannalta on minusta aivan turhanpäivästä ajanhaaskausta.

    Minun on lainattava Marcus Aureliuksen kirjaa “itselleni” 6 luku kappale 13:

    “Kalaherkkujen ja sen sellaisten ruokien keskellä voi muodostaa vaikutelman, että tämä tässä on kalan kuollut ruumis, tämä taas linnun tai sianporsaan kuollut ruumis: ja edelleen, että falernolainen viini on vain rypälemehua ja purppurareunainen vaate on vain lampaan karvaa, joka on kastettu kotilon vereen. Tai yhdynnästä, että se on vain sisuskalujen hankaamista ja liman erittämistä tietyn kouristuksien kera. Nämä vaikutelmat saavuttavat asiat sellaisinaan ja tunkeutuvat niiden lävitse, niin että voit nähdä, millaisia ne oikein ovat. Samalla tavalla tulee tehdä kaikessa elämässä, ja kun asiat synnyttävät erityisen uskottavan vaikutelman, tulee ne riisua alastomiksi ja katsoa niiden vähäpätöisyyttä ja riistää niiltä se luulottelu, jolla ne keikailevat. Sillä turhanylpeys on kauhea järjen harhauttaja, ja kun eniten luulet uppoutuneesi hyviin tekoihin, silloin sinua huiputetaan pahiten.”

    Kirja “itselleni” on paras saamani syntymäpäivälahja. Aureliuksen kirjoitukset ovat liikuttaneet minua hyvin syvällisesti. Mutta Aureliuksen sanomassa on juuri sitä kuoleman reflektoinnin avulla saatua “asioiden lävitse katsomisen kykyä”.

    Tämä ajattelutapa auttaa elämään merkityksellisempää elämää mutta on samalla suuri taakka. En esimerkiksi itse voi kestää ostoskeskuksia koska ne vaikuttavat suorastaan naurettavilta. Noh, olen muutenkin introverttisempaa sorttia enkä tykkää liikkua paikoissa missä on paljon ihmisiä, mutta erityisesti ylikuluttaminen ja turhan ostamisen järjettömyys ei lakkaa millään häiritsemästä. Minkälaista merkitystä voi edes saada ostoskeskuksesta?

    Uskon kyvyn pahuuteen löytyvän miestä kaikista. Joissakin enemmän tai vähemmän ja jotkut päättävät toteuttaa pahoja aiketaan sekä fantasioitaan kun taas toinen ääripää pyrkii lukitsemaan ajatukset syvälle omaan mielen uumeniin. Reflektoimalla pahuutta oppii kuitenkin paremmin huomaamaan kun oma itse tai ympäristö alkaa näyttämään merkkejä pahuuden toteuttamisesta. Pahuuden käyttäminen voi olla todella tehokas keino saavuttaa haluttu lopputulos, mutta siinä ei ole mitään kunnioitettavaa ja uskon omatunnon saavan siitä todella suuren kolhun, erityisesti sotimisessa. Ei ole olemassa “sankaria”, joka on tappanut toista henkilötä. “Puolustamalla omaa maata” argumentti saattaa olla puolustusmekanismi, jolla piilotetaan totuus toisen henkilön tappamisesta. Suuri huomio on, että ajatuksia voi pyrkiä tietoisesti Jungin sanoin integroimaan itseensä ja parhaimmillaan löytää itsestään uskomattoman suuren voimanlähteen. Eikö monen henkilön tavoite ole jokatapauksessa “tuntea itsensä paremmin”?

    Lähteitä:

    Puolustusvoimien julkiasema yleiseen käyttöön Lähitaistelun käsikirja:

    https://puolustusvoimat.fi/documents/1948673/2258487/L%C3%84HITAISTELUN_K%C3%84SIKIRJA_2004.pdf/9ec093eb-689a-e4c1-a62c-e9f2c24e9034/L%C3%84HITAISTELUN_K%C3%84SIKIRJA_2004.pdf?t=1693211970183

    Jordan Peterson, 2014 Personality Lecture 11: Existentialism:

  • Ajatuksia ideaalisesta ihmisestä

    Mikä tekee ihmisestä ideaalisen?

    Koen ihmisen aivan keskeisimmäksi, pelkästään olemisen kannalta, hyvin tärkeäksi tarpeeksi kokea tekevänsä jotain merkityksellistä ja kokea elämällään olevan merkitystä. Itsensä tai asioiden kehittämisessä on paljon mahdollisuuksia merkityksen kokemiseen ja jopa flow-tilaa. Olen samaa mieltä Mihaly Csikszentmihalyin (joudun joka kerta uudelleen tarkastamaan miten sukunimi kirjoitetaan) ajatuksesta, että ihminen on onnellisimmaan flow-tilassa. Tässä tilassa henkilö on jonkin niin huomiota ja keskittymistä vaativan tekemisen parissa, että unohtaa ajankulun sekä olemisen tuskan. Löytää toisin sanoen tarpeeksi vahvan vastauksen kysymykselle miksi, joka yliajaa minkä tahansa miten.

    On hyvin haastavaa rakentaa itselleen ideaalista olosuhdetta, jossa elämällä olisi selkeä merkitys, oma tekeminen olisi yhteiskunnalle tärkeää sekä hyvästä ja löytäisi itsensä samalla flow-tilasta. Erilaiset yli korostuneet nautinnot tai oman elämänsä pakenemisessa vaikuttaa myös olevan mahdollisuutta flow-tilaan ja toimiikin tietynlaisena pakokeinona kun monista yrityksistä huolimatta ei keksitä merkityksellistä tekemistä. Esimerkiksi videopelejä pelatessa, seksiä harrastaessa tai huumeita ottaessa harvemmin keskittyy mihinkään muuhun, voi uppoutua tekemiseen flow-tila tyylisesti. Mutta onko nämä tekemiset pohjimmiltaan muille hyväksi tai pidemmän päälle kehittäviä? Sanoisin ei, mutta tarvitseeko ideaalisen ihmisen konemaisesti olla luomassa jatkuvalla syötteellä asioita, jotka ovat hyväksi yhteiskunnalle tai ihmiskunnalle? Miten sitten jos esimerkiksi onnettomuuden takia joutuu käyttämään enemmän yhteiskunnan resursseja kuin mitä pystyy olla tuottamassa? Olisi ikään kuin rasite yhteiskunnalle. Mutta jos yhtesikunnan kannalta taakkana oleva henkilö olisikin tärkeä ihminen hänen läheisilleen, jotka vuorostaan ovat tuottamassa paljon resursseja yhteiskunnalle? Pitäisikö yhteiskunnan siinä tapauksessa mitata suvun kokonaistuotto ennen jonkin yksittäisen henkilön leimaamista rasitteeksi? Joitakin asioita kun ei voi mitata rahassa mutta samalla rahan merkitystä ei myöskään voi laiminlyödä.

    Kuten melkein kaikessa voi asioita katsoa eri näkökulmista. Yhteiskunnan kannalta ideaali ihminen vaikuttaa olevan konemainen olento, joka on tuottamassa jatkuvalla syötteellä yhteiskunnalle resursseja sekä innovaatioita. Perheen kannalta ideaali ihminen vaikuttaa omaavan perinteisiä ominaisuuksia läsnäolevasta, kuuntelevasta, rakastavasta, aidosti välittävästä, muut huomioon ottavasta, tarvittaessa suojelevastakin henkilöstä. Ei liian kova mutta ei liian pehmeäkään. Ei liian kaavoihin kangistunut, muttei liian impulsiivinenkaan. Hyvännäköisyydestä ei todellakaan ole haittaakaan. Miten sitten henkilön oma mielipide ideaalisesta itsestään? Henkilö olisi jotenkin täysin tietoinen ja sujut oman sisäisen äänensä kanssa, osata harvinaisen tarkasti huomata maailman vääryksiä ja osata kivenkovaa argumentoida väärydet sekä yliinhimillisen hyvin osata korjata ne kansainvälisesti arvostetun yrityksen avulla. Tietenkin perhe-elämälle olisi hyvin aikaa samalla kun ollaan monissa yritysten hallituksissa, pyöritetään omaa kansainvälistä yritystä, innovoidaan uutta start-uppia, tehdään urheilu ennätyksiä ja luetaan filosofisia tekstejä ja ihmetellään vielä maailmankaukkeuden ihmeitä ja planeettoja.Elämän kurjuuksiin osattaisiin suhtautua stoalaisella vakaudella, keskityttäisiin siihen mihin voidaan vaikuttaa ja tunteet eivät jäisi sen kummemin taakaksi.

    Nojoo, voisiko ideaalista ihmistä pohtiessa tulla edes jonkinlaiseen järkevään ja realistiseen näkemykseen, joka osakseen päteisi myös muussa tilanteissa kuin yhteiskunnan näkemyksen kannalta? 

    Sanoisin ideaalisessa ihmisessä olevan kyvykkyyttä rakentaa itselleen ja muille olosuhteet, jossa koetaan elämä ja moraalia korostava tekeminen merkitykselliseksi. Ideaali tilanteessa tämä tekeminen on myös yhteiskunnallisesti hyvästä. Ajatus on hyvin kaunis, mutta siinä tulee väistämättä esiin ristiriitaisuuksia. Inhoan ristiriitaisuuksia mutta ovatko ne osa ihmisenä olemista? Esimerkiksi yhden henkilön mielestä “hyvä ja merkityksellinen tekeminen” voi toisen mielestä olla täysi vastakohta hyvästä tekemisestä. Jonkin mielestä esimerkiksi seksi voi olla ihmissuhteita vahvistava, empatiaa lisäävä harraste. Toisen mielestä taas hedonistinen pahe, joka tuo esille huonoja puolia ihmisissä. Ristiriitaisesti ihminen tarvitsee myös huonompia päiviä. Sellaisia kun jumitetaan ja tuntuu, ettei päästä mitenkään eteenpäin omassa merkityksellisessä tekemisessä. Mutta sitten kun ratkaisu alkaa hahmottumaan on ihanteelliset olosuhteet flow-tilan muodostumiselle.

    Ideaalia ihmistä tavoitellessa meillä kuitenkin vaikuttaa muodstuvan toinen ihmisenä olemisen ristiriitaisuus: emme nimittäin välttämättä halua koskaan saavuttaa ideaaliamme koska silloim meillä ei olisi merkitystä tai mahdollisuutta kokea flow-tilaa.

    Tavoittelemme kylläkin ihanteitamme, mutta jos saavuttaisimme ihannemaailmamme niin todennäköisesti tuhoaisimme osan siitä, jotta meillä olisi edes jokin ongelma minkä kanssa painia ja kokea merkitystä. Tätä ajatusta on muun muassa psykologi Jordan Peterson usein korostanut luennoillaan ja viittaa kuinka ajatus on lähtöisin filosofeilta. En hirveämmin tykkää lukea klassikkoja mutta luin Dostojevskin kirjoituksia kellarista, osakseen siitä syystä koska se on huomattavasti lyhyempi kuin Dostojevskin muut kirjat. Dostojevskin kirjoituksia kellarista kertoo elämäänsä osakseen katkeroituneesta henkilöstä, joka kellarissa kirjoittaa katkeroituneesti huomioitaan elämästään. Yksi huomio kirjasta on erityisesti jäännyt mieleeni. Katkeroitunut kirjoittaja huomauttaa miten talonrakentaja ei salaa halua talon koskaan valmistuvan, koska juuri siinä talon rakentamisessa piilee merkitys. Cliche sanonnassa “tärkein ei ole päämärän saavuttaminen vaan matka päämäärään” vaikuttaa olevan samankaltaisuutta. Vaikka ajtus ei välttämättä kuulosta kummoisemmalta voi sitä mielestäni todella hyvin soveltaa muihin elämän osa-alueisiin. 

    Vaikka kuinka inhoamme, pelkäämme ja sanomme miten älytöntä sota onkaan niin kyllä sota antaa ihmisille merkitystä. Emme välttämättä halua sotimisen loppuvan. Jos sota kerran olisi ihmiskunnan syöpä, tyhmintä mitä voimme ihmisinä tehdä niin miksi, miksi helvetissä olemme tehneet sitä siitä asti kun ihminen on käytännössä ollut olemassa? Ei sitä tarvitse olla mikään narsistinen sosiopaatti-psykopaatti, joka kärsii lapsuuden traumoista kokeakseen merkitystä tai jopa nautintoa sodankäynnistä. Sodassa on paljon elementtejä, jotka antavat ihmiselle merkitystä. Parhaimmillaan sota tarjoaa harvinaisen vahvaa yhteenkuuluvuutta oman heimon kanssa, koetaan koukuttavaa adrenaliinia, kuoleman rajoilla leikkimsen tajoamaa flow-tilaa, lähiesten ja osaksi muiden ihmisten saamaa kunnioitusta. Sodankäynnin vahva tunnelataus tarjoaa myös hyvät olosuhteet niin itsensä ja oikeastaan koko yhteiskunnan ylipuhumisen siitä, että tekeminen on oikeutettua ja tekeminen perustuu maan puolustukseen. Yksi lisäsyy kokea merkitystä ja kunniaa. Kuten yksi itseäni paljon vaikuttaneessa kirjassa “ei mitään uutta länsirintamalla” ilmaistiin: milläkään maailman maalla ei ole hyökkäysvoimia vaan ainoastaan puolustusvoimia. Sodankäynti voi tarjota merkitystä sekä flow-tilaa samanaikaisesti.

    Saattaa olla meille ihmisille hyväksi mutta samalla tragedia, että emme koskaan kykene saavuttamaan ideaaliamme. Mutta sitä jahdatessa olemme kyllä keksineet aivan käisttämättömän kauniita ja nokkelia keksintöjä kuten arkitehtuurilliset suorastaan ihmeet tai teknologiset innovaatioita. Harmi vain, että asiat muuttuvat hyvin nopeasti uudeksi normaaliksi ja olemme jälleen tavoittelemassa jotain uutta.

    Palatakseni vielä hetkeksi ideaalisiin ominaisuuksiin olen tykännyt kysyä ihmisiltä onko heillä tällä hetkellä mitään idolita. Välillä olen saanut kuulla “oma äiti” tai “sisko” mutta useinmiten aikuiset ihmiset ovat hetken mietinnän jälkeen vastanneet, ettei heillä suoranaisesti ole mitään idolia. Väitän tämän “fanittamisen” olevan ikäsidonnaista. Kuten yksi henkilö hyvin vastasi: aikuisena tiedostaa lapsuuden idolit olevan ihmisiä ja heillä olevan omat ongelmansa sekä haasteensa. Sama henkilö jatkoi hyvin kertoakseen miten hän enemmän ihailee toisten ihmisten ominaisuuksia, joita hän sitten yrittää kehittää myös itseensä.

    Olen tavannut ihmisiä, joilla on ollut joitakin todella suorastaan ihailtavia ominaisuuksia. Ensisijaisena minulla tulee mieleen henkilö, joka on ollut brutaalisen autenttinen niin itselleen kuin muille. Autenttisuudella en tarkoita ensimmäisenä mieleen tulevien ajatuksien ääneen sanominen vaan enneminkin henkilön kyvykkyys rehelliseen itsereflektioon ja kyky jakaa hyvinkin haavoittuvaisia asioita oikeassa tilanteessa. Henkilökohtaisesta tragedian avautumisesta alkoholin vaikutuksen alaisena vaikuttaa enemmän repressoidulta surulta, jolloin ei välttämättä olla oltu totuudenmukaisa itselleen. Jopa rikollisilta voi oppia paljon ominaisuuksia itsestään. Miten rakentaa omatuntoa kuin ympäristö tuntuu leimaavan sinua hyvin vahvasti ja väliajoin inhoavan sinua?

    Idolien vetoavaisuudessa piile inspiroiva ajatus siitä mahdollisuudesta minkälaiseksi henkilöksi voi mahdollisesti itsensäkin kehittää, toisin sanoen löytää jokin ideaali jota varten alkaa työstämäään ja löytää itsensä flow-tilasta. 

    Kun pitäisi vastata kysymykseen kuka minä olen vastataanko silloin kuka on juuri sillä hetkellä, vai mihin on itseään kehittämässä? Satuin internetin syövereistä löytämään vuonna 1961 kuvatun tv-sarjan “Self-Encouter: A study in existentialism”, jossa Hazel Barnes ilmaisi hyvin miten kuka minä olen ei oikein ole hyvä kysymys, koska siinä yritetään laittaa jotain pysyvää jatkuvasti muuttuvaan. Sama pätee varmasti myös elämän tarkoitukseen, ei varmasti ole mitään yksittäistä vastausta, koska kuten identiteetti ovat ne “hengittäviä elimiä”. Kuitenkin jonkinlaisia juuria tai pohja-arvoja on varmasti identiteetillä sekä tarkoituksella, jonka päälle rakennellaan ja muunnellaan ominaisuuksia tai tekemisiä.

    Voiko tästä tekstistä saada mitään järkevää lopputulemaa? Sanoisin monelle olevan merkitys keskeisenä motivaattorina ihmisenä olemiselle. Itsensä kehittämisessä ideaalisemmaksi versioksi itsestään on paljon mahdollisuuksia flow-tilan saavuttamiseksi sekä merkityksellisyyden kokemiseen. Mitkä ominaisuudet ovat ihanteellisia on henkilön itse päätettää ja niin hyvällä kuin huonollakin emme koskaan täysin välttämättä saavuta ideaaliamme. Ideaalin käytännössä mahdoton saavuttaminen on hyvästä koska vastatakseen kysymykseen “kuka minä olen” ihminen tarvitsee jotain kehitettävää tai tekemistä. Jonkin asian kanssa painiminen on välttämättömyys sielulliselle hyvinvoinnille, siinä vaiheessa kun “kuka minä olen” muuttuu ikään kuin jumittuneeksi vastuakseksi on ihminen todennäköisesti huonovointinen.

  • Miksi yksi blogi lisää?

    Onko järkevää lisätä blogia maailman jo olevaan informaatiähkyyn? Monelle tekisi hyvää vähentää informaationlähteitä, nimeämättäkään älypuhelinta. Miksi ylipäänsä lukea satunnaisen miehen pohdintaa elämästä? On jo olemassa todella hyviä kirjoja, jotka sisältävät erinomaisia elämänviisauksia, kuten esimerkiksi Marcus Aureliuksen kirja “Itselleni”.

    Blogin perustaminen onkin osakseen itsekkäästä syystä: kirjoittaminen on minun tapa yrittää järjestää ajatuksiani, reflektoida lukemaani, ilmaista itseäni ja samalla mahdollisesti kerryttää viisautta. Maailmassa informaatio vaikuttaa sosiaalisen median kautta muuttuneen entistä pinnallisemmaksi ja tietyllä tavoin ”kertakäyttöiseksi”. Kirjat ja kirjoittaminen ovat vastalääke pinnallisuudelle ja toimivat rauhoittavana tekijänä maailman melulle.

    Blogin aiheet tulevat ensisijaisesti sisältämään mahdollisiman rehellistä podintaa itseäni mietityttävistä aiheista tai kysymyksistä. Vaikka yksittäinen ihminen ei hirveästi maailmaan vaikuta ja kosmologisella tasolla yksi ihminen on merkityksetön, niin merkityksettömyydestä huolimatta maailma ei ainakaan tarvitse yhtään enempää kyynisyyttä ja pahuutta. Miten viisauden kerryttämisellä ja tuskan vähentämisellä ei voisi olla merkitystä vaikka elämmekin pohjimmiltaan merkityksettömyydessä?

    Miksi filosofinen blogi?

    Tunnen olevani osakseen juureton erityisesti tiedon suhteen. Onko olemassa tietoa tai viisauksia, jotka pysyvät muuttumattomina olosuhteista ja ajasta riippumattomina? Uskon filosofian voivan tarjota ajatonta viisautta, jota voisin soveltaa kokemuksieni lisäksi aikakaudesta sekä olosuhteista riippumatta. Ikään kuin voisin rakentaa juuriani filosofian pohjalta. Olen myös erityisesti Carl Jungia sekä Marie-Louise von Franzia lukiessani ja kuunnellessani havahtunut symboliikan merkitykseen itsensä ymmärtämisessä.

    Liikutuin lukiessani Bertand Russelin kirjaa “Länsimaisen filosofian historia 1” Russelin kirjoittaessa:

    “Jonkin pysyvän etsintä on syvimpiä niistä vieteistä, jotka ohjaavat ihmisiä filosofiaan”.

    Lause puhutteli minua harvinaisen syvällisesti. Olen vuosia myös yrittänyt käsitellä pahuutta ja luokittelenkin pahuuden käsittelemisen yllättävän filosofiseksi aiheeksi.

    Miksi kirjoitan nimimerkin takaa?

    En valitettavasti koe vielä olevani “valmis” kirjoittamaan omalla nimelläni. Tiedän, ettei ihminen koskaan ole täysin “valmis”. Jos kirjoittaisin omalla nimelläni epäilen alkavani yliyrittämään kaunistella kirjoituksiani ja näin ollen totuudenmukaisuus kärsisi pahasti. Pyrin Marcus Aureliuksen sekä Jordan Petersonin inspiroimana pysymään mahdollisiman totuudenmukaisena ja se onkin uskomattoman haastavaa!

    En tarkalleen vielä osaa sanoa blogin suuntaa mutta jonkinlainen aavistus minulla kuitenkin on. Koen olevani pimeässä metsässä, jossa en näe eteeni mutta oma sisäinen ääneni kuitenkin tuntuu ohjaavan minua tiettyyn suuntaan. Toivon mahdolliselle blogin lukijalle voivani tarjota mielenkiintoisia tekstejä viisauden etsimisen yhteydessä ja mahdollisesti innostaamaan lukemaan enemmän filosofisia tekstejä koska olen itse ainakin kokenut erityisesti juuri filoisofiset elämänviisaudet hyvin antoisana.

    PS. Myytinmurtaja tv-sarjasta tuttu Adam Savage ilmaisi hyvin omalla youtube kanavallaan videossa, kuinka on antoisaa saada  kuulla toisen maailmankatsomusta, saada kuulla heidän “totuutensa”. Näin aikuistuessa olen oppinut, että joka tilanteessa ei kannata ilmaista omaa itseään mutta on tragedia, jos henkilö ei koskaan pääse ilmaisemaan omaa itseään.