Teksti on suhteellisen lyhyt, mutta lisäsin silti sisällysluettelon helpottaakseni mahdollista lukukokemusta. Teksti ei ole mikään akateeminen kirjoitus vaan omaa pohdintaani. Minulla ei myöskään ole prioriteettina tehdä tekstistäni mitenkään “uskottavamman oloista” vaan olen pyrkinyt priorisoimaan totuudenmukaisuutta.
Sisällysluettelo:
- Huomioita tekstin kirjoittamisesta sekä totuudenmukaisuudesta
- Kritiikki lähitaistelijan periaatteista
- Voiko periaatteista ammentaa jotain hyvää?
- Kyynistymistä vastaan
Huomioita tekstin kirjoittamisesta sekä totuudenmukaisuudesta
Päätin kirjoittaa tekstin, koska halusin pyrkiä selvittämään omaa ajatteluani itseäni pitkään häirinneestä ristiriidasta, jossa sodan aikana sallittuja periaatteita ja tekoja pidetään jopa kunnioitettavana, mutta jotka siviilissä toteuttaessa luokiteltaisiin arkikielessä “psykopatiaksi”. Ilmaisen itseäni ensisijaisesti urheilun avulla, mutta tämän ristiriitaisuuksien selvittämiseen ei urheilusuoritus oikein auta muuhun kuin mielen ristiriitaisuuksista johtuvan pahan olon helpottamiseen. Koen kirjoittamisen olevan paras tapa ajatuksieni ja ristiriitaisuuksien selvittämiselle.
Minulla on oikeastaan sisäistä ristiriitaa jo tällaisten tekstien julkaisussa, koska minä en täysin rehellisesti pidä itseäni mitenkään erityisen fiksuna. Tästä syystä itsekriitikko jyllää kovaa taustalla huutaen, että mitä ihmettä sinä edes yrität kirjoittaa syvää moraalista pohdintaa, et koskaan tule pääsemään edes lähellekkään suurimpien ajattelijoiden tasolle. Mutta tarvitseeko minun päästä suurimpien ajattelijoiden tasolle tai olla hyvin korkeastikouluttettu aiheesta saadakseni pohtia vapaa-ajallani itsekseni ongelmista, johon olen aikuisiässä havahtunut olevan todella tärkeää pohdittavaa? Tarvitseeko minulla olla luettuna suurimpien ajattelijoiden tiiliskivikirjoja etiikasta ja moraalista saadakseni pohtia ensin moraalista itsekseni? Tarvitseeko moraalisten tekstien aina olla äärimmäisyyksiin hiottuna tieteellisten artikkeleiden muodossa ilmaistuna, jossa jokaista argumenttia ollaan väännelty niin opiskelijakolleegoiden kuin professoreiden kanssa?
Kuten psykologi Jordan Peterson on huomauttanut perustuu yhteiskunta yksilöistä ja paras vastalääke yhteiskunnan estämistä menemästä väärään suuntaan on, että yksilöt ovat totuudenmukaisia ja huomauttavat kun heidän tietoisuus ilmaisee jonkin vääryyden muodostuvan yhteiskunnassa. Tässä on suuri huomio, että vaikka yksilön pitääkin uskaltaa sanoa vääryyksistä ei hän voi unohtaa vastuitaan. Välillä ihmiset vaikuttavat keskittyvän niin kiihkeästi oikeuksiina ja vääryyksien tuijottamiseen, että unohdetaan omat vastuut.
Koen totuudenumkaisuuden ja asioiden pohtimisen olevan hyvin tärkeätä myös oman tietoisuuden kannalta. Kirjoittaminen toimii todella hyvänä välineenä tähän syvällisempään pohdintaan. Jos ei tasaisin väliajoin pohdi syvällisemmin, väitän vaaraksi muodostuvan itsensä valehteleminen ja näin ollen kynnys madaltuu valehdella muillekkin. En osaa sanoa pystyykö ihminen näkemään itseään ikään kuin täysin objektiivisesti. Jos ei pysty niin silloin uskon väistämättä henkilölle jäävän “sokeita kohtia” itsestään. Toivon ainakin oman lähipiirini ihmisten huomauttavan minua omista sokeista kohdistani. Helposti keskitytään vain negatiivisiin sokeisiin kohtiin, hyviäkin sokeita kohtia löytyy varmasti. Monet ihmiset saattavat olla yllättävän sokeita myös heidän omille hyville ominaisuuksilleen! Noniin, nyt mennään itse aiheeseeen!
Kritiikki periaatteista
Sodan aikana on varmasti helpompaa painaa liipaisinta, jos kokee, ettei itse ole siitä vastuussa vaan tekee asiat vain käskystä. Toinen helpottava tekijä on epäinhimillistäminen, vihollinen nähdään jotenkin itsestään kaukaisempana olevana olentona. Tappamisen jälkeen voi kuitenkin moraaliset kysymykset alkaa mietityttämään, vaikka tekikin tehtävät käskystä niin oli loppupelissä itse painamassa liipaisinta. Epäinhimillistäminen alkaa murenemaan siinä vaiheessa kun miettii esimerkiksi vihollisella olevan omia unelmia ja omaa perhettä. Jotta välttyisi pahimmilta moraalisilta ristiriidoilta omasta hyvyydestä tai “kognitiiviselta dissonanssilta” voi yrittää selittää tilanteen tai rationalisoida itselleen kuinka tilanne ei ole kenellekkään moraalisesti helppoa. Sodassa on joko ammuttava tai tulla ammutiksi. Sodassa muodostuvat tilanteet voivat olla moraalisesti niinkin monimutkaisia, ettei siihen löydy yksittäistä ”oikeata” vastausta. Ampumalla ”vihollisen” turvaat omaa maatasi ja läheisiäsi, kuitenkin valitsemalla olla ampumatta ylläpidät ihmisyyttä.
En ihmettele kuinka ihmisen mieli alkaa horjumaan näistä sisäisistä ristiriidoista, jotka jäävät jatkuvasti häiritsemään tietoisuutta. En ihmettele kuinka tietoisuutta yritetään hiljentää edes hetkeksi erilaisilla huumeilla tai liiallisella nautinnon pyrkimyksellä. Mitä jos saat jälkikäteen tietää kuinka käskystä tappamasi henkilöiden joukossa oli viattomia lapsia? Moraaliset ristiriitaisuudet lisääntyvät ja oma tietoisuus ei näin ollen jätä rauhaan vaikka kuinka yrittäisi reflektoida tai hakea apua. Historioitsija Yuval Noah Harari nostaa hyvin esille videollaan ”Should We Trust Nature More than Ourselves?” kuinka vaikeat moraaliset tilanteet on kyettävä hahmottamaan monisävyisempänä, kuin ainoastaan tapa tai kuole. Siinä vaiheessa, kun yksittäinen taistelija on tilanteessa, että joutuu ampumaan tai tulla ammutuksi, on todella moni muu asia sekä tilannetta edeltävä päätös mennyt pahasti pieleen.
Mitä tulee lähitaistelijan periaatteisiin suhtaudutaan moraaliin suorastaan häikäilemättömän välinpitämättömästi. Puolustusvoimien julkaisemassa ”lähitaistelijan käsikirja”ssa (julkaistu v. 2004, sivulla 9) kirjataan seuraavasti:
”Lähitaistelutekniikoiden käyttämisen edellytyksenä on, että sodan ajan lait ovat voimassa. Tällöin itsepuolustukseen ja voimankäyttöön vaikuttavia lakirajoitteita ei ole.
Lähitaistelun periaatteet ovat:1. Aggressiivisuus
2. Kaikki keinot päämäärän saavuttamiseksi on sallittu
3. Isketään vihollisen arimpiin ruumiinosiin
4. Käytetään mahdollisimman suurta voimaa
5. Vältetään omia vammoja
6. Tuotetaan viholliselle mahdollisimman suuret vammat
7. Käytetään tehokkaimpia mahdollisia käsillä olevia välineitä.”
Lähitaistelijan periaatteet täyttävät iltalehti-tyylisten julkaisujen ”näin tunnistat psykopaatin” artikkelien ominaisuuksien listaukset hieman muunneltuna. On aikamoinen yhteiskunnallinen ristiriita, kuinka nämä periaatteet luokiteltaisiin hyvin nopeasti ”psykopaattiseksi” siviilissä. Sodassa on yhtäkkiä täysin hyväksyttyä ja jopa palkittua käyttää ihmisen ”psykopaattisia” ominaisuuksia. Eikö näin ollen voisi sanoa yhteiskuntamme muutuvan psykopaattiseksi sotiessamme? Lähtökohtaisesti lähitaistelijan periaatteet ovat hävettäviä. Vaikka kuinka paljon onkaan vihollisten hyökkäystä estetty, vaikka kuinka ollaankaan kukistettu tyrannisen johtajan armeijaa ovat lähitaistelijan periaatteet hävettävää toimintaa. Saisimme aidosti hävetä ihmiskuntana kun alennumme sotimaan ja ajaudumme moraalisesti näin alhaiselle tasolle. Ei voi myöskään olla, että uskonnossa korostetaan kuinka pitäisi kohdata muita ihmisiä kuin haluaisi itse tulla kohdeltuksi, mutta silti sallitaan toisen ampuminen!? Saatetaan jopa pidellä uskonnollista koruamme kädessämme juuri ennen ampumista, jotta välttyisimme jonkinlaiselta vastuulta. Ampumalla toisen et ilmiselvästi ole kohdellut toista kuin haluaisit itse tulla kohdeltuksi.
Voiko periaatteista ammentaa jotain hyvää?
Pelkästään hyvyyden korostaminenkaan ei ole hyvästä. Friedrich Nietzsche kritisoi erityisesti uskonnoissa esiintyvää moraalia, kuinka pelkuruus piilotetan usein moraalin taakse. (En rehellisesti ymmärrä Nietzscheä suurimman osan ajasta kun yritän lukea hänen teoksiaan, mutta moraalin pelkuruus ajatus on ainakin jäänyt mieleen). Vain koska ei pysty lyömään tai ampumaan ketään ei tarkoita, että olisi moraalinen henkilö vaan saattaa ennemminkin olla pelkuruutta tai ”nössöyttä”, joka on piilotettu moraalisuuden taakse. Vuorostaan tämän ”minä en halua olla nössö” ajatus voidaan viedä liian pitkälle, siinä määrin että aletaan tehdä aidosti moraalittomia tekoja, jotenkin todistaakseen itselleen ja muille ettei ole pelkuri. Ei tarvitse ryöstää, haastaa tappeluun, tulla pidätetyksi, harrastaa ryhmäseksiä, pettää toista tai osallistua sotaan todistaakseen jotain itselleen. Urheilu on yksi todella tehokas tapa reflektoida omaa varjopuoltaan. Mitä menetelmiä ollaan valmiita käyttämään voittamiseen? Käytetäänkö hyväksi vastustajan tiimin heikoimpia lenkkejä, jotta saavutetaan enemmän pisteitä? Miten suhtautuu mahdollisesti omaan vihaan ja kateuteen, joka kohdistuu vastustajaan?
Voisi sanoa, että lähitaistelijan periaatteita muunneltuna sosiaalisesti hyväksyttyyn muotoon tai “kanavoituna” hyvän tuottamiseen voi olla uskomaton voimanlähde. Mitä olen yksittäisiä Carl Jungin kirjoja lukenut on hänen kirjoitukset ihmisen ”varjopuolesta” ja sen tietoisesta integroimisesta omaan persoonallisuuteen hyvin osuvia. Saatamme repressoida tai yrittää piilottaa puoliamme itsestämme, joita emme itse tai yhteiskuntana pidä ihanteellisena. Mutta esimerkiksi agressiivisuus, miksi repressoida niinkin suurta energianlähdettä? Agressiivisuutta voi oikein kanavoituna käyttää esimerkiksi juuri urheilusuoritukseen tai muuhun luovaan toimintaan. Tunne esimerkiksi kateudesta on ymmärrettävästi epämukava sekä monissa tilanteissa epähyväksyttävä ja näin ollen repressoimme tunteen sekä siihen liittyvät ajatukset. Miksi olisit esimerkiksi kateellinen parhaalle kaverillesi? Reflektoimalla omaa kateutta voi huomata kuinka mieli alkaa tuottamaan hyvinkin pimeitä fantasioita, joihin voi myös yhdistyä katkeruuden sekä vihan tunteita. Eikä esimerkiksi kateuden tunteet mihinkään maagisesti häviä vaikka tunteita yrittäisikin sivuuttaa. Repressoidut tunteet vaikuttavat näin ollen alitajuntaisesti henkilön toimintaan. Jos jotain, niin juuri alitajuntaiset pimeät fantasiat ovat vaarallisia. Kun on tarpeeksi monta vuotta repressoinut pahuuttaan ja yhtenä päivänä on elämän tuottamat haasteet kasvanut liian suureksi on riskinä napsahdus, jolloin voi tehdä jälkikäteen paljon kaduttavia tekoja. Tapahtuman jälkeen voi tulla olo ettei tiedä mitä tilanteessa oikein tapahtui. Suomalainen psykologi Hannu Lauerma kirjoittaa kirjassaan ”pahuuden anatomia”:ssa kuinka suuri osa murhista tapahtuvat juuri tällaisten mielen ”napsahduksien” yhteydessä. Lauerma korostaa kuitenkin alkoholin olleen usein vaikuttavana tekijänä murhissa. Tuoko alkoholi esiin juuri näitä repressoituja fantasioita ja tunnetiloja, kun tietoiusuus ei ole toimimassa muurina näiden toteuttamiselle?
Uskon lähitaistelijan periaatteita sekä omia pimeitä fantasioita reflektoidessa tekevän henkilöstä moraalisesti tietoisemman ja näin ollen “paremman ihmisen”. Kuten Machiavelli ilmaisi kirjassaan Ruhtinas:
“Jotta ruhtinas tietää tien paratiisiin on hänen tiedettävä tie helvettiin”.
Miten pystyt tekemään hyvää, jos et ole tietoinen tavoista tehdä tai edistää pahuutta? Miten tiedostaa esimerkiksi hyviä valheita, ellei ole koskaan miettinyt millä tavoin voi valehdella uskottavasti? Moraalisuus pitäisi ennemminkin mitata henkilön kyvykkyydessä tuottaa pahuutta ja tuskaa mutta valitsee olla käyttämättä sitä.
Kyynistymistä vastaan
Jatkuvasti lukemalla muiden ihmisten kauhuuksia tai pahuutta reflekoitmalla voi helposti kyynistyä ja menettää toivonsa ihmiskuntaan. Välillä olen itsekkin kokenut suorastaan ällötystä ihmiskuntaa vastaan, misantropiaa. Uskon ja saan lohtua ajatellessani kuinka oma hyvyys kasvaa mitä enemmän pystyy vapaaehtoisesti (ja välillä pakostakin elämän sattumien kautta) kohtaamaan pahuutta ja tuskaa. Minusta vaikka miten pimeältä edessä oleva kuilu vaikuttaakaan olevan, tai helvetin pohjaa ei tunnu koskaan tulevan vastaan niin lopulta kuiluun tulee valoa. Tässä on kuitenkin suuri mutta. Voi helposti kokea, ettei yksittäisenä henkilönä ole mitään väliä miten maailmassa toimii. Tämän ajatuksen pohjalta alkaa laiminlyömään elämää ja moraalia, samalla suhtautuen välinpitämättömästi muidenkin hyvinvointiin. Tämä on tietynlainen hyvin henkilökohtainen valinta, haluaako edistää hyvää merkityksettömyydestä huolimatta.
Jordan Peterson toi esille luennollaan “2014 Personality Lecture 11: Existentialism: Viktor Frankl”, kuinka voi keksiä aidosti hyvinkin päteviä argumentteja miksi elämällä ei ole merkitystä ja miksi elämän laiminlyönti on perusteltua. Tämä on pohjimmiltaan kuitenkin väärin ja siinä laiminlyödään merkittävästi moraalia. Kuten Peterson huomauttaa on melkein vielä vaikeampaa elää jos ajatus käännetään toisinpäin: kaikella mitä teet, on väliä. Tämäkin on tietynlainen sisäinen valinta. Kuinka paljon parempi maailma olisikaan, jos miettisimme miten toiminnallamme olisi pitkäkestoisia seurauksia? Miten paljon ihminen on valmis uhraamaan itseään tulevaisuuden kannalta, miettiä tekojen seurauksia?
Jos jotain positiivista mitä olen huomannut itsestäni pahuutta, kuolemaa ja tuskaa reflektoidessa on kuinka prioriteetit vaikuttavat kirkastuvan. Tuntuu, että pystyy näkemään asioita hieman paremmin niiden “lävitse”. Esimerkiksi kuinka suorastaan absurdia ylimääräinen materialismi onkaan tai kuinka vähän väliä onkaan minkä merkkisen auton omistaa. Kun mietin katsovani symbolisesti kuolemaa silmiin murenee materialismin merkitys hyvin nopeasti. Rahaa ei kuitenkaan voi täysin laiminlyödä ja useinmiten rahan avulla täytetyt perustarpeet ovat välttämättömiä. Toinen kysymys kuuluu missä menee raja perustarpeille. Rehellisesti olen kuitenkin osittain kateellinen paljon materialismia omistavalle henkilölle, koska hän (ainakin yrittää) viestittää kykenevän toteuttamaan itseään taloudellisesti. Kaipaisin itse enemmän pääomaa, jotta voisin hankkia oman mökin ja harrastaa puutarhurointia. Mutta esimerkiksi autonmerkin pohdinta “statuksen” kannalta on minusta aivan turhanpäivästä ajanhaaskausta.
Minun on lainattava Marcus Aureliuksen kirjaa “itselleni” 6 luku kappale 13:
“Kalaherkkujen ja sen sellaisten ruokien keskellä voi muodostaa vaikutelman, että tämä tässä on kalan kuollut ruumis, tämä taas linnun tai sianporsaan kuollut ruumis: ja edelleen, että falernolainen viini on vain rypälemehua ja purppurareunainen vaate on vain lampaan karvaa, joka on kastettu kotilon vereen. Tai yhdynnästä, että se on vain sisuskalujen hankaamista ja liman erittämistä tietyn kouristuksien kera. Nämä vaikutelmat saavuttavat asiat sellaisinaan ja tunkeutuvat niiden lävitse, niin että voit nähdä, millaisia ne oikein ovat. Samalla tavalla tulee tehdä kaikessa elämässä, ja kun asiat synnyttävät erityisen uskottavan vaikutelman, tulee ne riisua alastomiksi ja katsoa niiden vähäpätöisyyttä ja riistää niiltä se luulottelu, jolla ne keikailevat. Sillä turhanylpeys on kauhea järjen harhauttaja, ja kun eniten luulet uppoutuneesi hyviin tekoihin, silloin sinua huiputetaan pahiten.”
Kirja “itselleni” on paras saamani syntymäpäivälahja. Aureliuksen kirjoitukset ovat liikuttaneet minua hyvin syvällisesti. Mutta Aureliuksen sanomassa on juuri sitä kuoleman reflektoinnin avulla saatua “asioiden lävitse katsomisen kykyä”.
Tämä ajattelutapa auttaa elämään merkityksellisempää elämää mutta on samalla suuri taakka. En esimerkiksi itse voi kestää ostoskeskuksia koska ne vaikuttavat suorastaan naurettavilta. Noh, olen muutenkin introverttisempaa sorttia enkä tykkää liikkua paikoissa missä on paljon ihmisiä, mutta erityisesti ylikuluttaminen ja turhan ostamisen järjettömyys ei lakkaa millään häiritsemästä. Minkälaista merkitystä voi edes saada ostoskeskuksesta?
Uskon kyvyn pahuuteen löytyvän miestä kaikista. Joissakin enemmän tai vähemmän ja jotkut päättävät toteuttaa pahoja aiketaan sekä fantasioitaan kun taas toinen ääripää pyrkii lukitsemaan ajatukset syvälle omaan mielen uumeniin. Reflektoimalla pahuutta oppii kuitenkin paremmin huomaamaan kun oma itse tai ympäristö alkaa näyttämään merkkejä pahuuden toteuttamisesta. Pahuuden käyttäminen voi olla todella tehokas keino saavuttaa haluttu lopputulos, mutta siinä ei ole mitään kunnioitettavaa ja uskon omatunnon saavan siitä todella suuren kolhun, erityisesti sotimisessa. Ei ole olemassa “sankaria”, joka on tappanut toista henkilötä. “Puolustamalla omaa maata” argumentti saattaa olla puolustusmekanismi, jolla piilotetaan totuus toisen henkilön tappamisesta. Suuri huomio on, että ajatuksia voi pyrkiä tietoisesti Jungin sanoin integroimaan itseensä ja parhaimmillaan löytää itsestään uskomattoman suuren voimanlähteen. Eikö monen henkilön tavoite ole jokatapauksessa “tuntea itsensä paremmin”?
Lähteitä:
Puolustusvoimien julkiasema yleiseen käyttöön Lähitaistelun käsikirja:
Jordan Peterson, 2014 Personality Lecture 11: Existentialism:


Vastaa