Mikä tekee ihmisestä ideaalisen?
Koen ihmisen aivan keskeisimmäksi, pelkästään olemisen kannalta, hyvin tärkeäksi tarpeeksi kokea tekevänsä jotain merkityksellistä ja kokea elämällään olevan merkitystä. Itsensä tai asioiden kehittämisessä on paljon mahdollisuuksia merkityksen kokemiseen ja jopa flow-tilaa. Olen samaa mieltä Mihaly Csikszentmihalyin (joudun joka kerta uudelleen tarkastamaan miten sukunimi kirjoitetaan) ajatuksesta, että ihminen on onnellisimmaan flow-tilassa. Tässä tilassa henkilö on jonkin niin huomiota ja keskittymistä vaativan tekemisen parissa, että unohtaa ajankulun sekä olemisen tuskan. Löytää toisin sanoen tarpeeksi vahvan vastauksen kysymykselle miksi, joka yliajaa minkä tahansa miten.
On hyvin haastavaa rakentaa itselleen ideaalista olosuhdetta, jossa elämällä olisi selkeä merkitys, oma tekeminen olisi yhteiskunnalle tärkeää sekä hyvästä ja löytäisi itsensä samalla flow-tilasta. Erilaiset yli korostuneet nautinnot tai oman elämänsä pakenemisessa vaikuttaa myös olevan mahdollisuutta flow-tilaan ja toimiikin tietynlaisena pakokeinona kun monista yrityksistä huolimatta ei keksitä merkityksellistä tekemistä. Esimerkiksi videopelejä pelatessa, seksiä harrastaessa tai huumeita ottaessa harvemmin keskittyy mihinkään muuhun, voi uppoutua tekemiseen flow-tila tyylisesti. Mutta onko nämä tekemiset pohjimmiltaan muille hyväksi tai pidemmän päälle kehittäviä? Sanoisin ei, mutta tarvitseeko ideaalisen ihmisen konemaisesti olla luomassa jatkuvalla syötteellä asioita, jotka ovat hyväksi yhteiskunnalle tai ihmiskunnalle? Miten sitten jos esimerkiksi onnettomuuden takia joutuu käyttämään enemmän yhteiskunnan resursseja kuin mitä pystyy olla tuottamassa? Olisi ikään kuin rasite yhteiskunnalle. Mutta jos yhtesikunnan kannalta taakkana oleva henkilö olisikin tärkeä ihminen hänen läheisilleen, jotka vuorostaan ovat tuottamassa paljon resursseja yhteiskunnalle? Pitäisikö yhteiskunnan siinä tapauksessa mitata suvun kokonaistuotto ennen jonkin yksittäisen henkilön leimaamista rasitteeksi? Joitakin asioita kun ei voi mitata rahassa mutta samalla rahan merkitystä ei myöskään voi laiminlyödä.
Kuten melkein kaikessa voi asioita katsoa eri näkökulmista. Yhteiskunnan kannalta ideaali ihminen vaikuttaa olevan konemainen olento, joka on tuottamassa jatkuvalla syötteellä yhteiskunnalle resursseja sekä innovaatioita. Perheen kannalta ideaali ihminen vaikuttaa omaavan perinteisiä ominaisuuksia läsnäolevasta, kuuntelevasta, rakastavasta, aidosti välittävästä, muut huomioon ottavasta, tarvittaessa suojelevastakin henkilöstä. Ei liian kova mutta ei liian pehmeäkään. Ei liian kaavoihin kangistunut, muttei liian impulsiivinenkaan. Hyvännäköisyydestä ei todellakaan ole haittaakaan. Miten sitten henkilön oma mielipide ideaalisesta itsestään? Henkilö olisi jotenkin täysin tietoinen ja sujut oman sisäisen äänensä kanssa, osata harvinaisen tarkasti huomata maailman vääryksiä ja osata kivenkovaa argumentoida väärydet sekä yliinhimillisen hyvin osata korjata ne kansainvälisesti arvostetun yrityksen avulla. Tietenkin perhe-elämälle olisi hyvin aikaa samalla kun ollaan monissa yritysten hallituksissa, pyöritetään omaa kansainvälistä yritystä, innovoidaan uutta start-uppia, tehdään urheilu ennätyksiä ja luetaan filosofisia tekstejä ja ihmetellään vielä maailmankaukkeuden ihmeitä ja planeettoja.Elämän kurjuuksiin osattaisiin suhtautua stoalaisella vakaudella, keskityttäisiin siihen mihin voidaan vaikuttaa ja tunteet eivät jäisi sen kummemin taakaksi.
Nojoo, voisiko ideaalista ihmistä pohtiessa tulla edes jonkinlaiseen järkevään ja realistiseen näkemykseen, joka osakseen päteisi myös muussa tilanteissa kuin yhteiskunnan näkemyksen kannalta?
Sanoisin ideaalisessa ihmisessä olevan kyvykkyyttä rakentaa itselleen ja muille olosuhteet, jossa koetaan elämä ja moraalia korostava tekeminen merkitykselliseksi. Ideaali tilanteessa tämä tekeminen on myös yhteiskunnallisesti hyvästä. Ajatus on hyvin kaunis, mutta siinä tulee väistämättä esiin ristiriitaisuuksia. Inhoan ristiriitaisuuksia mutta ovatko ne osa ihmisenä olemista? Esimerkiksi yhden henkilön mielestä “hyvä ja merkityksellinen tekeminen” voi toisen mielestä olla täysi vastakohta hyvästä tekemisestä. Jonkin mielestä esimerkiksi seksi voi olla ihmissuhteita vahvistava, empatiaa lisäävä harraste. Toisen mielestä taas hedonistinen pahe, joka tuo esille huonoja puolia ihmisissä. Ristiriitaisesti ihminen tarvitsee myös huonompia päiviä. Sellaisia kun jumitetaan ja tuntuu, ettei päästä mitenkään eteenpäin omassa merkityksellisessä tekemisessä. Mutta sitten kun ratkaisu alkaa hahmottumaan on ihanteelliset olosuhteet flow-tilan muodostumiselle.
Ideaalia ihmistä tavoitellessa meillä kuitenkin vaikuttaa muodstuvan toinen ihmisenä olemisen ristiriitaisuus: emme nimittäin välttämättä halua koskaan saavuttaa ideaaliamme koska silloim meillä ei olisi merkitystä tai mahdollisuutta kokea flow-tilaa.
Tavoittelemme kylläkin ihanteitamme, mutta jos saavuttaisimme ihannemaailmamme niin todennäköisesti tuhoaisimme osan siitä, jotta meillä olisi edes jokin ongelma minkä kanssa painia ja kokea merkitystä. Tätä ajatusta on muun muassa psykologi Jordan Peterson usein korostanut luennoillaan ja viittaa kuinka ajatus on lähtöisin filosofeilta. En hirveämmin tykkää lukea klassikkoja mutta luin Dostojevskin kirjoituksia kellarista, osakseen siitä syystä koska se on huomattavasti lyhyempi kuin Dostojevskin muut kirjat. Dostojevskin kirjoituksia kellarista kertoo elämäänsä osakseen katkeroituneesta henkilöstä, joka kellarissa kirjoittaa katkeroituneesti huomioitaan elämästään. Yksi huomio kirjasta on erityisesti jäännyt mieleeni. Katkeroitunut kirjoittaja huomauttaa miten talonrakentaja ei salaa halua talon koskaan valmistuvan, koska juuri siinä talon rakentamisessa piilee merkitys. Cliche sanonnassa “tärkein ei ole päämärän saavuttaminen vaan matka päämäärään” vaikuttaa olevan samankaltaisuutta. Vaikka ajtus ei välttämättä kuulosta kummoisemmalta voi sitä mielestäni todella hyvin soveltaa muihin elämän osa-alueisiin.
Vaikka kuinka inhoamme, pelkäämme ja sanomme miten älytöntä sota onkaan niin kyllä sota antaa ihmisille merkitystä. Emme välttämättä halua sotimisen loppuvan. Jos sota kerran olisi ihmiskunnan syöpä, tyhmintä mitä voimme ihmisinä tehdä niin miksi, miksi helvetissä olemme tehneet sitä siitä asti kun ihminen on käytännössä ollut olemassa? Ei sitä tarvitse olla mikään narsistinen sosiopaatti-psykopaatti, joka kärsii lapsuuden traumoista kokeakseen merkitystä tai jopa nautintoa sodankäynnistä. Sodassa on paljon elementtejä, jotka antavat ihmiselle merkitystä. Parhaimmillaan sota tarjoaa harvinaisen vahvaa yhteenkuuluvuutta oman heimon kanssa, koetaan koukuttavaa adrenaliinia, kuoleman rajoilla leikkimsen tajoamaa flow-tilaa, lähiesten ja osaksi muiden ihmisten saamaa kunnioitusta. Sodankäynnin vahva tunnelataus tarjoaa myös hyvät olosuhteet niin itsensä ja oikeastaan koko yhteiskunnan ylipuhumisen siitä, että tekeminen on oikeutettua ja tekeminen perustuu maan puolustukseen. Yksi lisäsyy kokea merkitystä ja kunniaa. Kuten yksi itseäni paljon vaikuttaneessa kirjassa “ei mitään uutta länsirintamalla” ilmaistiin: milläkään maailman maalla ei ole hyökkäysvoimia vaan ainoastaan puolustusvoimia. Sodankäynti voi tarjota merkitystä sekä flow-tilaa samanaikaisesti.
Saattaa olla meille ihmisille hyväksi mutta samalla tragedia, että emme koskaan kykene saavuttamaan ideaaliamme. Mutta sitä jahdatessa olemme kyllä keksineet aivan käisttämättömän kauniita ja nokkelia keksintöjä kuten arkitehtuurilliset suorastaan ihmeet tai teknologiset innovaatioita. Harmi vain, että asiat muuttuvat hyvin nopeasti uudeksi normaaliksi ja olemme jälleen tavoittelemassa jotain uutta.
Palatakseni vielä hetkeksi ideaalisiin ominaisuuksiin olen tykännyt kysyä ihmisiltä onko heillä tällä hetkellä mitään idolita. Välillä olen saanut kuulla “oma äiti” tai “sisko” mutta useinmiten aikuiset ihmiset ovat hetken mietinnän jälkeen vastanneet, ettei heillä suoranaisesti ole mitään idolia. Väitän tämän “fanittamisen” olevan ikäsidonnaista. Kuten yksi henkilö hyvin vastasi: aikuisena tiedostaa lapsuuden idolit olevan ihmisiä ja heillä olevan omat ongelmansa sekä haasteensa. Sama henkilö jatkoi hyvin kertoakseen miten hän enemmän ihailee toisten ihmisten ominaisuuksia, joita hän sitten yrittää kehittää myös itseensä.
Olen tavannut ihmisiä, joilla on ollut joitakin todella suorastaan ihailtavia ominaisuuksia. Ensisijaisena minulla tulee mieleen henkilö, joka on ollut brutaalisen autenttinen niin itselleen kuin muille. Autenttisuudella en tarkoita ensimmäisenä mieleen tulevien ajatuksien ääneen sanominen vaan enneminkin henkilön kyvykkyys rehelliseen itsereflektioon ja kyky jakaa hyvinkin haavoittuvaisia asioita oikeassa tilanteessa. Henkilökohtaisesta tragedian avautumisesta alkoholin vaikutuksen alaisena vaikuttaa enemmän repressoidulta surulta, jolloin ei välttämättä olla oltu totuudenmukaisa itselleen. Jopa rikollisilta voi oppia paljon ominaisuuksia itsestään. Miten rakentaa omatuntoa kuin ympäristö tuntuu leimaavan sinua hyvin vahvasti ja väliajoin inhoavan sinua?
Idolien vetoavaisuudessa piile inspiroiva ajatus siitä mahdollisuudesta minkälaiseksi henkilöksi voi mahdollisesti itsensäkin kehittää, toisin sanoen löytää jokin ideaali jota varten alkaa työstämäään ja löytää itsensä flow-tilasta.
Kun pitäisi vastata kysymykseen kuka minä olen vastataanko silloin kuka on juuri sillä hetkellä, vai mihin on itseään kehittämässä? Satuin internetin syövereistä löytämään vuonna 1961 kuvatun tv-sarjan “Self-Encouter: A study in existentialism”, jossa Hazel Barnes ilmaisi hyvin miten kuka minä olen ei oikein ole hyvä kysymys, koska siinä yritetään laittaa jotain pysyvää jatkuvasti muuttuvaan. Sama pätee varmasti myös elämän tarkoitukseen, ei varmasti ole mitään yksittäistä vastausta, koska kuten identiteetti ovat ne “hengittäviä elimiä”. Kuitenkin jonkinlaisia juuria tai pohja-arvoja on varmasti identiteetillä sekä tarkoituksella, jonka päälle rakennellaan ja muunnellaan ominaisuuksia tai tekemisiä.
Voiko tästä tekstistä saada mitään järkevää lopputulemaa? Sanoisin monelle olevan merkitys keskeisenä motivaattorina ihmisenä olemiselle. Itsensä kehittämisessä ideaalisemmaksi versioksi itsestään on paljon mahdollisuuksia flow-tilan saavuttamiseksi sekä merkityksellisyyden kokemiseen. Mitkä ominaisuudet ovat ihanteellisia on henkilön itse päätettää ja niin hyvällä kuin huonollakin emme koskaan täysin välttämättä saavuta ideaaliamme. Ideaalin käytännössä mahdoton saavuttaminen on hyvästä koska vastatakseen kysymykseen “kuka minä olen” ihminen tarvitsee jotain kehitettävää tai tekemistä. Jonkin asian kanssa painiminen on välttämättömyys sielulliselle hyvinvoinnille, siinä vaiheessa kun “kuka minä olen” muuttuu ikään kuin jumittuneeksi vastuakseksi on ihminen todennäköisesti huonovointinen.
Vastaa